Synnytysvuodeosasto tunnelmaa - vauvan tuoksua ja huumaa!

(Jatkoa synnytyskertomukseen nro.4, synnytysvuodeosastolla vietetyistä ajoista on myös kivaa saada fiilikset ylös ja muistoksi itselleen nuo herkät hetket.)

Vauva syntyy päivällä. Tarkalleen 15:17. Sairaalan sälekaihtimen takaa pilkottaa vielä valoisuus, loppusyksyn kuulaus ja kylmyys. Meidät siirretään salista äitivuodeosastolle illan hämärtyessä kello 18 tienoilla. Tällä kertaa mut rullataan pyörätuolilla vaikka olen ihan huippukunnossa ja mainitsen kyllä haluavani itse kävellä mutta minua ja vauvaa hakeva hoitaja sanoo, että "äiti nyt istuu ja ottaa vauvan syliin ja saadaan nämä laukut näppärästi tähän työntökahvoille!" En sitten ala jänkätä vastaan. Ja ihan kivaahan se on sitten sillä "kuningas" tuolilla mennä pieni prinsessa sylissä läpi käytävien ja hissillä ylös.
Kohdallani nopeaa kotiuttamista ei olisi voinut harkita koska olin agalactia positiivinen ja tosiaan silloin äitiä pidetään vähintään se kaksi vuorokautta synnytyksestä osastolla tarkkailussa. (Ja näin muutenkin ajateltuna itselleni koin aika kivaksi jutuksi "saada" jäädä hetkeksi tutustumaan vauvaan ihan yksinäni, kotona kun vauvaa odottaa kolme sisarusta ja tiedän arkisen aherruksen alkavan suhteellisen normaalilla tempolla kun kotioven avaan...) Mulla oli edelleen kanyyli kädessä ja sen sanottiinkin olevan varoilla ainakin seuraavan yön yli. Olo oli tosiaan hyvä, oikeastaan tosi hyvä. Mihinkään ei sattunut ja koska olin synnyttänyt täysin ilman kipulääkityksiä oli päänuppikin oikein tuliterässä iskussa.

Osaston ovien auetessa mieleen muistui se miksi sanotaan,että lapsivuodeosasto on niin irti muusta maailmasta: sinne mahtuu niin isot tunteet. Pienen pieniä vauvan itkuja ja haavoittuvaisia äitejä jotka töpöttelevät mahat viellä pulleina kipeine "taisteluhaavoineen" pumppaamaan maitoa, hakemaan itselleen mehua ja pyytämään kätilöitä pitämään vauvan sänkyä kun menee suihkuun. Puristan hellästi nyyttiä kainalossani ja kuuntelen kun hoitaja kertoo missä on päiväsali, vessat, suihkut, jääkaappi ja lopuksi oma huoneemme. Ihan kuin hotellissa ajattelen, ikkunapaikka ja oma TV. (Huom! Maalainen kaupungissa...)

Ilta on painumassa mailleen kun oikaisemme nyytin kanssa pitkäksemme. Vauva saa olla pelkällä vaipalla ihokontakstissa koko yön aamuun saakka. Multa käydään mittaamassa verenpainetta ja otetaan verikoe sekä painellaan kohtua. Se on supistunut jo hyvin. (Sen verran mainiot olivatkin jälkisupistukset ,että hyvä jos ovat jotain aikaan saaneet!) Soitan isimiehelle ja kyselen isompien lasten kuulumisia: Kaikki heillä hyvin ja miksei olisi. Ovat isimiehen tädin luona aika lähellä synnäriä. Siellä heillä leppoisat oltavat, ruokaa ja seuraa sekä tekemistä. Kuvia vauvasta lähettelen vielä myös esikoiselle joka majailee kaverillaan jotta pääsee kouluun. Isimies ihmettelee miten kolmonen onkin olevinaan nyt kasvanut pituutta ja "isoksi" - niinpä. Niinhän ne sanoo, että kuopus joka oli ennen vauvaa "vauva" kasvaa yhdessä hetkessä.

Yöllä emme nuku. Ihmettelen, nuuskin ja pussailen vauvaa. Katsellaan telkkua ja öllöillään. Ollaan vaan ja nautitaan toisistamme. Supattelen vauvalle kaikenlaisia juttuja ja selvästi hän ymmärtää. Kerron mitä kaikkea tehtiin kun hän oli vatsassa ja kuinka kauheasti odotin, että saan hänet syliin. Ja nyt olet tässä. Ihan hassua kuinka omalta vauva heti tuntuu ja ihan meikäläisiä on vaikka juuri vasta tuli tänne meille. Yöllä kolmen paikkeilla huoneeseen tulee toinenkin äiti ja toinen pikkuinen vauva. Tämä äiti on leikattu. Istukka ei ole suostunut syntymään itsestään. Kaikki tarinat jaetaan täällä. Kovin intiimitkään asiat ei ole sellaisia joista ei voisi puhua. Kun on juuri pakertanut alakerrastaan ulos jotain niin hienoa, voi ihan helpolla jutella ventovieraan kanssa kuinka pissalla käyminen sujuu tai miten monta tikkiä sä alapäähäsi sait. Kontrooli on tässä vaiheessa jo historiaa :D

Aamu osastolla valkenee sälekaihtimien takaata kuulaana, aurinkoisena ja kauniin pakkasmaisena. Ihan haistan sen raikkauden mikä lokakuisena aamuna ulkona vallitsee (olen niin maalainen!) Nyt muistan jo nappailla kameralla kuvia. Menemme vauvan kanssa aamupesulle (vauva) kätilö on jeesimässä koska mulla on vielä kädessä se kanyyli. Ja uskon, että klaaraan kyllä homman kun olen jo kolme vauvaa ensipessyt ja hoitanut. Vaipat saan vaihtaa ja pukea pikkuiselle vaatteet. Huoneeseen päästyämme pötköttelemme taas sängyllä ja lueskelen tekstiviestejä. Kännykkä on ihan tukossa. Soittelemme isimiehen kanssa ja rupeamme odottelemaan häntä luoksemme. Sovimme ettei pyydetä tällä kertaa ketään sairaalaan ja siskotkin saavat tutustua vauvaan sitten kotona rauhassa. Isin tultua juttelemme ja ihmettelemme uusinta ihmettä ja kertaamme eilistä urakkaa, muutamalla sanalla toteamme ,että helppo. Jäi hyvä mieli.

Seuraava yö menee hyvin, vauva on koko ajan vierellä. Syö, nukkuu, syö, nukkuu... torstai aamulla pääsemme lastenlääkärille joka toteaa vauvan oikein reippaaksi ja saamme lähtöluva kotiin, tosin vasta illalla koska osallistumme harvinaisten tautien tutkimukseen ja näyte kantapäästä voidaan ottaa vasta kun vauva on tasan 2vrk. Tutkimus kulki ennen nimellä NeoPilot, nyt se on eri nimellä (mitä en muista!!) mutta sama asia. Syödään vielä päivällinen sairaalassa ennekuin rupeamme odottelemaan, että isimies tuo kotiinlähtövaatteet. Iloisella mielellä pakkailen sairaalatavaroita ja olo on oikein hyvä. Ollaan saatu levätä muutama ansaittu rauhallinen tunti vauvan kanssa ihan kahdestaan (näin ison perheen äitinä sitä arvostaa!) vaikkakin muita alkaa jo olla ikävä. Ja omaa kotitorppaa, omaa sänkyä ja omaa kahvikuppia jonka voi täyttää ihan justiinsa kun haluaa.

Sanoessani heippoja kätilöille ja sulkiessani synnytysvuodeosaston oven takanani tunnen pientä haikeutta, tämä fiilis ja hetki irti muusta maailmasta on läpikäyty. Vielläkö joskus tänne samassa hommassa palaan en tiedä eikä kukaan tiedä. En kuitenkaan koe, että tämä olisi nyt tässä, että meidän lapsiluku olisi nyt täynnä... -Eikä sitä tarvitsekaan tietää. Ei kuulukkaan kun ei kukaan voi tehdä viisi vuotis suunnitelmaa, ei voi tehdä edes puoli vuotis suunnitelmaa. Kävelen hisseille reippaana, toisessa käsipuolessa turvakaukalo ja rakkauspakkaus -toisessa laukut. Maha on poissa ja olo on kevyt. Sielä ne oottaa autossa, isimies ja isot siskot. Naurattaa ja tyytyväisyys on katossa. Escortti kulkee kohti meidän landea ja yksi etappi on taas takana, uusi elämänmittainen edessä. Perheessämme on nyt kuusi ihmisjäsentä. Kaikki on hyvin, muuta ei tarvita.

"Mitä huominen ottaa, antaa sitä tänään vielä et voi kantaa eikä ne murheet meihin yllä " c.JT *************