Suvivirsi - mutta lopetetaan vertailu!

Kaikki on pinoissa valmiina aamua varten. Mekot, kengät, laukut, ruusu opelle ja kortti. Neljän tyttären perheessä onkin menoa ja meininkiä tällaisena aikana. Voi sitä hulinaa. Meillä mennään aamulla koulun liikunta areenalle jo viidettä kertaa. Osalla loppuu kokonaan pakollinen opinahjo, toisilla se vasta alkaa. "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen. Nyt siunaustaan suopi taas lämpö auringon.............." Näihin sanoihin vaan aina herää miettimään omia kouluvuosia ja jotenkin kaiholla noista riimeistä silti aina tulee kesäloma fiilis itsellekin. Koivut on lehdessä, kesän voi jo haistaa ja aistia. Yöt on valoisat.
On ollut juttua siitä kuinka koulujen loputtua Facebook täyttyy äideistä joiden lapset saa vaan hyviä numeroita ja hienoja päättötodistuksia. Että missä on ne äidit joiden lapset ei saaneetkaan hymypatsasta, stipendiä tai muuta saavutusta? Niin missä? No tässä ainakin on yksi sellainen äiti joka kyllä päivittää aikalailla kaikenkarvaista muutakin nyt ja jatkossakin. Ylpeä lapsistaan tulee olla suorituksista huolimatta - tottakai hyvästä koulumenestyksestä saa ja pitääkin olla ylpeä ja sitä saa hehkuttaa tietenkin.
Ei vertailla tällä kertaa, ei kysytä mitä kaverit sai todistukseen ja koitetaan muistaa ,että jokainen on hyvä jossain. Se voi olla osaaminen tai taito myös ihan muussa kuin koulussa. Minä allekirjoitan olevani ylpeä ainakin lapsestani oli hänellä sitten todistuksessa vitosia tai kymppejä. Kunhan tietää,että kelpaa meille juuri sellaisena kuin on. Tsempata saa ja pitääkin mutta ei vertailla. Ei myöskään vanhempia toisiinsa, meitä on moneen junaan ja niin on hyvä. Eikä kiristetä koulunumeroilla, hyi se on ilkeää: Ei meitä vanhempiakaan kiristetä harrastuksistamme tai tekemisistämme minkään työ"saavutuksen" edestä -vai?
Ja muistakaa, päätösjuhlien jälkeen pitää huoli toisistanne - antakaa lapsillenne ihana, raitis ja läsnäoleva kesäloma. Olkaa lasten kanssa, pelatkaa, leikkikää. Elämä on nyt. Kesä on nyt. :)

c.Landemutsi//kotialbumi

Päiväretki Porin Kirjurinluotoon

Reilu tunnin bussimatka taittui kivuttomasti. Kaikki (meitä kuusi!!) tavarat sai helpolla mukaan tuplarattaat mukaan lukien. Retki oli kerholaisten kevätretki. Aamulla kotoa lähtiessä taivas oli synkkä ja satoi mutta paikan päällä saimme pitää sadevaatteet vaunujen alla. Kirjurinluoto alueena koostuu neljästä eri puistosta : Pelle Hermannin puisto, Angry Birds puisto, Kolmen karhun puisto sekä Lilliputin puisto. Alueella on myös paljon muuta koettavaa ja nähtävää mm.erilaisia eläimiä sekä kivat ulkoilu alueet.
Iso ja tilava lastenhoitohuone sekä kahvila Viksu josta sai ainakin todella hyvää kahvia.



Retkipäivä kului vauhdikkaasti, liikennepuistossa  pienet hurjapäät antoivat palaa.  Oli mukavaa kun mukana oli myös 11 vuotias niin hän mennä viipotti 5 vuotiaan kanssa ja me vanhemmat saimme suhteellisen rauhallisin askelin kulkea alueella vauvan ja 2 vuotiaan kera.
Kauniit maisemat, iloiset ihmiset, eväät - rento meininki. Hyvä päivä!! Positiivista bussilla matkustaminen oli normaalisti omalla autolla ajavalle ainakin siinä määrin, että ei tarvinnut itse olla se joka väisteli niitä peuroja tiellä. Mennen tullen sama kolmenkopla ylitti tietä.


Ihanaa viikkoa kaikille - pian lauletaan suvivirttä.

7kk raportti ja puoli-istunnassa

Pikku likka. Pötköttelee. Tässä vielä pysyi aisoissa.

Vauva rakas nyyterömme on jo "iso" vauva. Vaatteista ollaan saatu siirtyä jo kokoon 74-80cm ja niin kasvis kuin pottusose maittaa. Hiukan possuakin on maistatettu sekä luumusosetta palan painikkeeksi. Vesihörpyt naukataan minimukista ja maito on edelleen äidinmaitoa. Likka nukkuu perhepetissä ja toisinaan isosiskon pinniksessä kun sisko kömpiikin perhepetiin.


Lattialla pyöritään ja mennään puoli-istuntaan. Siskoista 2v "puttaa" (*pussaa) paljon, 4v naurattaa ja sylittää ja 11v sitten jo osaa vaikka mitä.
Vauveliini jokeltaa, kikattaa, nauraa ja "juttelee". Leluja enemmän kiinnostaa ihmiset, touhut sekä kaikki liikkuva ja pihalla tuulessa heiluvat puut, pilvet sekä aurinko. Kiikussakin ollaan jo käyty.


Äidin näkökulmasta neljännen lapsen kohdalla kaikki turha höösääminen ja sättääminen on jo jäänyt- ote on rennompi ja mieli maltillisempi: kaikki menee kyllä painollaan. Mitään erikoishärpäkkeitä ei tarvitse vauva eikä vanhemmat - kunhan on syli avoinna aina. Turvallisuus ja tasapinoinen arki korvaa uudet viimosen päälle olevat vermeet tai ping pong helistimet.


Notta näin - ihanaa kesäistä viikkoa kaikille ja pitäkääs toisistanne huoli.
Rakkaudella: LANDEMUTSI :D

Kun on aika luopua - omistajan velvollisuus!

c.Mikaela Kokko

Koska meillä on palattu takaisin talli arkeen niin tässä postauksessa käsittelen luopumista eläimestä, lemmikistä,hevosesta - mutta samalla perheenjäsenestä. Sama teksti julkaistiin myös poniyhdistyksemme jäsenjulkaisussa jossa kirjoittelen Junnu palstaa.


c.Landemutsin kotialbumista, paperikuvasta skannattu  (ap.1995)

Kun hankkii ponin (tai minkä hyvänsä eläimen, lemmikin - kissan taikka koiran) on hyvä muistaa ,että jonain päivänä siitä on ehkä pakko luopua kokonaan. Päästää se "vihreille laitumille". Silloin pitää osata olla järkevä, eikä antaa tunteiden puuttua peliin. Se kuuluu jokaisen ponin omistajan velvollisuuksiin. Ponia ei ole tarkoitettu syömään kipulääkkeitä ikuisuuksia saatika muitakaan pitkiä lääkityksiä ja erikoistoimenpiteitä. Ponin tulisi saada elää normaalia hevosen elämää ilman rajoituksia sen omaksi parhaaksi.

Tarinan juuret ulottuvat jo lähes 17 vuoden takaiseen tapahtumaan jolloin omalle kohdalleni oli aika saattaa oma ponini pois tästä maailmasta. Poni oli kärsinyt pitkään kaviokuumeista (* http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaviokuume) ja ne oli kyllä saatu hyvällä hoidolla ja kengityksellä kuntoon. Poni oli ratsastuskäytössä ja jalat toimivat moitteettomasti. Laitumelle se ei koskaan päässyt enää sairastettuaan ja viettikin siis kesät tallissa/maapohjatarhassa. Ei se siitä kärsinyt mutta kun tulin liian isoksi sillä ratsastaa (ajoon se ei koskaan soveltunut) alkoi pohtiminen mitä tehdään? Poni oli silloin jo siirtynyt tuttavamme ratsastuskouluun muttei se oikein soveltunut tuntitoimintaan. Oli hieman äksy ja yhden ihmisen ruunan rompsukka. Rakas minulle, mutta päätimme ettei sitä myydä. Ei haluttu eteenpäin laittaa, kiertoon vaan päätimme, että poni lopetetaan. Se oli kova paikka silloin. Koskaan en tule unohtamaan kuinka se sattui kävellä viimeisen kerran kentältä talliin, riisua poni, harjata se ja halata ja suukottaa tietäen, että huomenna sitä ei enää olisi. Kyllä, itkin ja ajattelin etten koskaan halunnut kasvaa isoksi vaan olisin halunnut pysyä pienenä ja koin tekeväni jotain kauheaa ja väärää.

Se katsoi minua suurilla silmillään, töni turvallaan kuin sanoen: "Älä nyt kaveri. Vielä tulee poni jossa tapaat minut uudestaan-" Ja minä itkin. Silmät punaisina. Housut ja paita likaisina karsinassa vietettyjen tuntien jälkeen lähdin pois sen luota. Viimeisen kerran. (äiti ja tallin pitäjä hoisivat ponin kuskaamisen klinikalle - olinhan itse silloin vielä lapsi.)

Seuraava päivä koulussa kului kelloa katsoen. Muuta en muista. Sydän itki täysillä. Mutta jälkeenpäin ajatellen sekin vain kasvatti. Eka kerta tallille meno on sumun peittämä. Mutta siellä minä silti istuin kentän laidalla ja pikkuhiljaa pääsin taas kiinni hommiin.

Nyt "isona" olen asiaa pohtinut, että vaikka se paljon särki niin kyllä se poni vastaan tuli jossa "tapasin sen uudelleen", se on tallin sisupussi poni. Mutta muistan myös sen ,että omat ponit on aina myös vain lainassa vaikka ne välillä tuntuukin itsestään selvyyksiltä. Kun aika jostain niistä tulee joskus luopua, se ei tule olemaan helppoa mutta järkevä aion olla. Se on omistajan velvollisuus. Tästä voi ottaa oppia taas muuhunkin elämään: Kaikki on kuitenkin vain lainaa, eikä kellekään täällä ole luvattu huomista. Kannattaa siis elää hetkessä. Rakastaa, hengittää, haistella ja maistella. Ihanaa viikkoa kaikille lukijoille.


"Missä voi ihminen tässä suuressa maailmassa löytää
jaloutta ilman ylpeyttä, ystävyyttä ilman kateutta tai
kauneutta ilman turhamaisuutta? Siinä missä lihakset
kruunaavat kauneuden ja säyseys hallitsee voimaa.
Hevonen palvelee ilman nöyristelyä, se taistelee ilman
vihamielisyyttä. Ei ole mitään yhtä voimakasta, mitään
vähemmän väkivaltaista, ei ole mitään yhtä valpasta,
mitään kärsivällisempää kuin hevonen."

(Ronald Duncan "To the Horse")


Miten teillä käsitellään kuolemaa? Kerrotteko lapselle totuuden? Meillä asiasta kuin asiasta koitetaan puhua sen oikeilla termeillä. Ketään ei tarvitse huijata. Lapset on olleet mukana hautaamassa pupuja, gerbiilejä ym. Näin lapsi oppii ,että elämä on matka. Tänne synnytään ja täältä lähdetään. Kukin vuorollaan.

Meille tulee poni - Ihan oikea poni!

Ihan oikea poni! Shetlanninponi! (Meillä on kyllä ollut poneja talossa vuodesta 2007 mutta nyt oli vuoden "tauko" poneista joten kokosin tähän pikku tarinan päivästä kun poni tuli kotiin ylläpitopaikastaan.)

Edellisilta on kulunut myöhään tallissa viimeistellen tolupullolla karsinan puitteet ja hämähäkinseitit pois. Pää häärääjät ponitallissa äidin lisäksi on 11, 5 ja 2 vuotiaat tytöt - vauva nukkuu vielä vaunuissa. 11 vuotias osaa jo kaikenlaista ja on suuri apu mm.lautojen kantamisessa pois tallista. 5 vuotias lappaa turvetta karsinaan ja 2v menee kaikkien perässä sinne ja tänne.

Ponin saapumis aamu koittaa. (5 vuotias on herännyt monta kertaa yöllä kysymään "joko on aamu?") On toukokuun 3 päivä, aurinko paistaa ja puissa vihertää jo hiukan. Isoin tyttö lähtee vielä aamulla voimisteluun ja äiti ja pikkutytöt vastaanottavat heinäpaali lähetyksen joka saadaan kuin saadaan kahden päivän varoajalla. (Hienoa!!) Vedet on kannettu valmiiksi jo niin ulos kuin myös karsinaan. Pyöröpaalin avaaminen vuoden tauon jälkeenkin onnistuu kuitenkin äidiltä ihan varmoin ottein. Ja kaikki lapset haistelevat innolla esikuvatun heinän tuoksua. Heinä"laji" onkin ainoa mikä on OK perheen äidille joka on allerginen heinälle, tästä hän ei aivastele ja pärski eikä kädet mene rakkuloille.

Harjalaatikko, riimut ja varusteet on valmiina. Enää puuttuu poni. Viimeiset minuutit tuntuu lapsista erittäin piiiiiiiiiiiitkiltä: kun tuttavan traikku näkyy alkaa helpottaa. Muutamassa minuutissa tuttu perheponimme on taas omassa pihassa. Naurattaa. Näin sen kuuluukin olla. Lapset laittavat ponin kuntoon ja ratsastelevat kentällä ilta-auringossa. Tästä on taas hyvä jatkaa poni arkea jossa nyt mukana on myös taas yksi uusi ponityttö, vielä vaunuissa köllivä puolivuotias tyttövauva.