Koko käsi ja pikkurilli

Meitä on nyt kuusi. Numerona ei iso mutta kun oikein mietin niin hemmetti, hienoa, ihanaa ja wau. Kauan, oikeastaan tosi monta vuotta meitä luultiin olevan vain kolme. Trio. Toisin päätti kohtalon oikut. Joku sanoi ettei voi kauhalla ottaa jos on lusikalla annettu ;vai miten se meni? Meille kyllä siunaantui aika mahtava oma lauma.

Hevosilla on porukassa aina tosi tarkka nokkimisjärjestys. On ehdoton yksi pomo ja sitten on ne muut jotka varovasti hiipii ruokintapaikalle tai lymyää hiljaa rapsuttamaan toista. Perheissäkin olisi hyvä olla selkeät paikat, siis siinä määrin ettei tule epäselvyyksiä kuka tekee, milloin ja missä järjestyksessä. Turha justeeraaminen ja pälätys tasa-arvosta sekä lista töiden jakamisesta jääkaapin ovessa ei sovi ainakaan meille. Tottakai asioita pitää tehdä parisuhteessa molempien ja kotihommissa auttaa toista. Muttei sen tarvii aina olla kai niin, että mies imuroi ja tiskaa sekä pyykkää kun tulee töistä vaan voihan se emäntäkin kolata vaikka lumet jumppana, siivota varaston tai vaikka varata sen autohuollon. (jos osaa?) Meillä ainakin nyt eletään aikakautta (kuullostaa ihan kivikaudelta!!) jossa toinen käy ainoastaan töissä (mies) ja mä olen kotona lasten kanssa. Koska niin tulee olemaan vielä jonkin aikaakin (ainakin niin toivon) niin pikku puuhastelu köökissä ei mua rasita vaan marttailen ihan mieluusti. Meillä mies hoitaa ison lapsen harrastuksiin kuskaamiset ja sitä rallia riittää jääkiekkoilevassa perheessä harva sen iltaa sekä viikonloput päälle.

Me ollaan aina oltu hiukan omanlaisiamme. Ei ehkä menty ihan valtavirran mukana? Kun muut otti ison asuntolainan ja muuttivat avaimet käteen talopakettiin, me ostettiin vanha mummonmökki jota aloimme asuttaa. Kun kaverit lähtivät etelään talvilomalla tai syyslomalla me tartuimme lapioon tai pakkasimme koko köörin jääkiekko pelireissulle. Joku kertoi ostaneensa uuden auton ja siihen kaikki lisävarustelut: Meille riitti käytetty nettiautosta jonka hajotessa tienposkeen ja hinausauton kyydissä istuessa kelatessa ei kuitenkaan harmittanut niin paljon kuin jos se olisi ollut ihan se uusi ja kallis. (nekin kun voi hajota!)

Kolme viikkoa vauvakuplassa eläneellä on silti edelleen aivot. Olen pohtinut paljon (ja viisaita) yöllä kukkuessa ja nukkuessa koiranunta ihanan uuden pienokaisemme kanssa. Perhe kulkee kaiken muun edessä, itse vanhanaikaisena jaksan jopa uskoa sanontaan: Lapset ensin! Vaikka se on monelle hieno printti T-paidan rintamuksissa niin moniko sitä oikeasti miettii? Puhutaan "laatuajasta", "parisuhdeajasta" ja "pikkulapsiajasta" .... jossain facebookin runoaforismissa oli kiva pätkä jossa mainittiin jotain siitä kuinka suomi on edelläkävijänä siinä missä lapset sysätään "sivuun" pois jaloista. Allekirjoittanut on joko vanha pieru tai erittäin skeptinen kun puhutaan siitä, että pariskunnat tarvitsee kahdenkeskistä aikaa. Jos on halunnut lapsia ja perheen niin eikö silloin nauti siitä koko sydämellään ja kaikella kiitollisuudella? Perheenä. Äiti on silti edelleen nainen sekä vaimo ja isi on edelleen silti mies sekä puoliso. Ei se muutu kai siitä onko lapsia yksi tai kymmenen. Tai ollaanko raflassa syömässä kahdestaan vai koko perheellä? (tulipa sekalainen kertomus)

"Annoin pikkurillin ja se vei koko käden..........." Tuttuakin tutumpi luritus. Onnenkantamoinen osui kohdalleni kun sain tämän kaiken. Pidän siitä niin kovin kiinni kuin se ikinä on mahdollista. Uskokaa pois, minustakin tuli se "leijonaemo" jollaiseksi en vielä 10 vuotta sitten uskonut ikinä kasvavani! Mutta nyt kun olen iso (ehkä) ja neljän lapsen äiti voin sanoa, että taistelen viimeiseen hengenvetooni heidän puolestaan. Tapahtui mitä ikinä luoja tiellemme tuokaan. Hyvää, pahaa, vaikeutta, sairautta - ihan mitä vain: He ovat minun vertani ja lihaani. Joka uskaltaa tulla väliimme, kokee luonnonvoimien armottomat hampaaniskut.

Näihin väkeviin loppulauseisiin päätän tämän blogitekstin: Minä en myy tätä kohuotsikolla, en julkisella tunnustuksella tai irvokkaalla kuvalla. Ainoastaan sydämelläni. <3

RAKKAUTTA KAIKILLE JA KIITOS JOS LUIT!