Hevoshullu - Ei sopinut lattemamma kaavaan!

Mä koitin ja luulin hiukan aikaa ,että musta on siihen. Olemaan äitikerhoissa tekoripsillä, puistoilemassa ruhtinaallisella aikataululla ja kahvikekkeröitsemään äitikavereitten kanssa. Paskat. Äkkiarvaamatta löysin itseni taas hevostallilta, lannanhajusta ja pörräämässä ponikisoissa. Sinne mä vaan kuulun. (Enkä YHTÄÄN väitä,että äitikerhoissa kaikilla olisi tekoripset, eikä niissä ole mitään pahaa se nyt vaan oli sellainen heitto ;) ) Tykkään kyllä lattekahvista, maitokahvista, kahvista ylipäänsä - ei sillä.

Ei, en siltikään ole "hylännyt" yhtäkään ystävääni vaikken malliin ihan istunutkaan. Puistoissakin käydään ja aikaa piisaa silti. Kahvikekkerit tosin hoituu "kotoisasti" useimmiten termoksesta kentän laidalla samalla lapsia vahdatessa ja rupatellessa kun katsoo ratsastavia "lapsiaan" ja laina lapsia. Elämä on aika ihanaa kun sen vaan oikein oivaltaa. Kaikkien pitäs kyllä löytää se "oma juttu".... Onneksi myös ne ei-hevoskaverit ymmärtää millainen mä olen! Ja miksi.

Ponittomalla "aikakaudella" (kun olin raskaana, kun oli vauva-aika ja sama uudestaan) oli kyllä ihan taivaallista olla puolisen vuotta "vaan" ihmisten hoitaja. Mutta samalla hiukan kuitenkin kaipasi rutiineja tallissa. Hörinää, kavion kopsetta ja vaikka vaan kahvin hörppimistä tallinoveen nojaten rennosti saappaat jalassa. Hitto soikoot, kun on pikku likasta saakka kasvanut hevostallissa ei siitä hulluudesta eroon pääse kirveelläkään.

Huvittavaa on huomata vielä oman pihan tallihommien jälkeen haikailevansa lähtemään toisaallekin katsomaan vaikka valmennustuntia, ehkä itse ratsastamaan. Ja kivaa tietenkin on se, että isointa omaa tyttöä kiinnostaa samaten ja ystäväpiiriinkin on taas tullut uusia tuttavuuksia joiden kanssa on mukavaa jakaa näitä kokemuksia. Rikkautta on samaa lajia harrastavat ja myös saman kiinnostuksen kohteen jakavat.

Ei muuta kuin toteamaan, että pirteyttä ja terapiaa. Tallilla käyminen kannattaa jos haluaa iloista mieltä, positiivista energiaa ja aistia isojen uljaiden eläinten läheisyyttä. Olen taas myyty nelijalkaisille. Shetlanninponeista puoliverisiin ja kaikesta niiden välillä. Olen hullu - hevoshullu!!
    

Punainen tupa ja perunamaa - OSA 1.

   
TULIPALO JA MISTÄ KAIKKI ALKOI: TAPAHTUMAT SIJOITTUVAT ENSIMMÄISIIN AIKOIHIN TALOLLA.

Kutakuinkin 8 vuotta sitten teimme päätöksen toteuttaa unelmamme. (Tämä pitää muistaa, ME toteutimme UNELMAA!) Saimme oman kerrostalo osakkeemme myytyä ja ostimme oman punaisen tuvan ja perunamaan. Talo on punamultainen mummonmökki vuodelta 1926. Se on nähnyt sodan, ajan muutokset ja pommikoneet taivaalla. Villiintynyt vadelma pensas röykkiö. Perennaa siellä täällä, pihasyreenit, liljoja ja idänunikkoja. Suuria, suuria kuusia sekä vanha pihakoivu ja muita lehtipuita. Isot vaahterat tienhaarassa ottivat silmään. Mökin "takana" oli iso villiintynyt pelto. Silloin heti päätin, että siihen tulee ponit. Maakellari keskellä pihaa sekä vanhat ulkovajat. Saisko tonne tallituvan? Pieni pihasaunan rötväke. Kaikenlaista jännää tutkittavaa. Asuntoesittelijän puhe on mennyt ihan ohi: ainoat mitä muistamme ovat kai: "PIKKULAITOLLA TÄSTÄ SAA TOSI NÄPPÄRÄN!" (Jössen, kyllä sitä "pikkulaittoa" riittää, riittää ja riittää...)

Ensimmäisen kerran kun astuimme taloon sisälle olimme aikalailla hekumoissamme. (Silloinhan näimme vain unelman, emme todellisuutta) Ihan ensin oli pieni vanha kuisti, erittäin vino ja hassu. Puukori ja pieni pöytä sekä käsityönä tehty luuta roikkui ovenpielessä. Oi ja voi. Eteisessä oli vanhat "kylmätavara" kaapit ja pienen pieni ovi josta lähti jyrkät ja kapeat raput vinttiin. Tuvassa oli alkuperäinen vanha ja kaunis puuhella. Kammarissa on kakluuni, oikein kaunis ja romanttinen. Pönttöuuni. Pikkupikku kammarista suunnittelemme huonetta pienelle tytöllemme. Kaikki on niin helppoo, kaikki tuntuu niin oikeelta ja sitten vaan nimet paperiin. Soon meirän tölli ny. Avaimet naurattaa. Ne on suuret ja vanhat. Painaa ainakin kilon. Päätämme, että ne säilytämme ja laitamme "sitten joskus" olohuoneeseen koristeeksi.

Ensimmäinen kesä sekä syksy menee raivatessa pihaa (monta kaatopaikka reissua ja monet siirtolavalliset rojua), taloa, ulkorakennuksia ja tehdessä suunnitelmia. Rakennamme miehen kanssa ponikarsinat vanhaan talousrakennukseen ja jo samana syksynä omat kaksi poniamme muuttavat omaan pihaan. Voi sitä onnenpäivää. Hitsataan heppa-aitauksia kaatosateessa. Sen muistan vieläkin kuinka ohikulkijat katsoivat: Onko noi ihan hulluja? KYLLÄ. Eikä se hulluutemme jäänyt siihen ensimmäiseen kesään/syksyyn. Ulkosauna syttyy palamaan, siitäkin huolimatta, että nuohooja on antanut luvan "heittää klapia uuniin", selviämme palokunnan paikalle soitolla ja jälki kytiksellä. Siinä saa heti ne kuuluisat ääriviivat omakotitalo asujan ihanuuteen. Vastuu, huolehtiminen ja epäonni. Onneksi kukaan ei loukkaannu. Samalla teemme päätöksen ettei kakluuni/puuhella todellakaan "lämpiä" ennen kuin olemme saaneet niihin kunnon sisäputkitukset. Päätämme myös, että "idylliset" n.100 vuotiaat ikikuuset (jotka salamat on pieksäneet menneinä vuosina!) saavat lähteä pihasta. Maalaisromantiikka alkaa muuttaa heti muotoaan. Keittiön vedet katkaistaan koska putket on niin vanhat. Vettä saa siis ainoastaan vessasta. Miettikää se: aamulla, tiskatessa, ruokaa laittaessa,..... Ainoastaan sieltä 1970 luvulla tehdystä vessasta. Siinä oppii arvostamaan kaikenlaista hienoutta kuulkaas! Niin ja ne kivat kylmäkaapitkin puretaan ja saadaan eteiseen hieman lisätilaa.

Talo on rossipohjalla kivien päällä. Edessä on talon nostoa (kyllä, luitte oikein!!!) , sisä remonttia (lattioiden avaaminen, eristeiden pois ottaminen- hiekka, turve,puru. Lapiolla riittää töitä.) ja mm.hirsien kunnon tarkistelua. Samalla kuitenkin asumme talossa, käymme töissä, hoitelemme lemmikkejä. Meitä on siis tässä vaiheessa tarinaa kolme. Lapsi kasvaa touhuissa mukana. Ja aika sissiksi kasvaakin. Täällä talossa, joka alkoi olla enemmän ja enemmän koti - täytti esikoinen 4 vuotta. Me olemme ennen tätä taloa muuttaneet yhteensä 11 kertaa. Siihen on mahtunut monta kotiovea, monta muuttolaatikkoa.

Asunnon ostamiseen liittyy aina monta muttaa. Usein tunne voittaa järjen, tai ainakin se järjen ääni jää jonnekin innostuksen, unelmien ja suunnitelmien jälkeen: Kai sen sitten kuuluukin mennä niin!?


Vuosien saatossa on saanut tutustua mitä jännempiin vempaimiin :D

Pikkusisko on Enkelinä.

Minkä näköinen sä nyt olisit? Oliskohan sulla lapsia? Missä sä asuisit ja mitä tekisit työksesi? Miltä sun nauru kuullostais, kuinka puhuisit ja mitä ajattelisit? Niin -sitä me emme saa nyt tietää. Koska et ole täällä. Mun pikkusisko on enkelinä. Kuollut. Poissa. Jossain muualla. Mä kirjoitan tämän ison siskon silmillä. En äidin, vaikka sekin raastaa sydäntä. Nyt vielä enemmän kun olen itse äiti. Mulla on ystäviä jotka on menettäneet sisaruksensa, on myös ystäviä jotka on menettäneet lapsensa. Miltä se tuntuu? Miten sitä voi koskaan unohtaa, voiko edes, tarvitseeko edes ja mikä tällä kaikella täällä oikeastaan on tarkoitus? Miksi, minkä takia? Varoittamatta, arvaamatta, liian aikaisin.


"Jäit tuuleksi taivaan rantaan
valoisan virran rantaan
kun suruihin suuriin vaivuin
sinä iloja näit
Jäit tuuleksi taivaan rantaan
valoisan virran rantaan.
mä maailman tahtoon taivuin
sinä enkeleitä näit."



Pikkusisko kuoli ihan pienenä. Mutta olit mun sylissä. Valokuvassa. Aina edelleen toisinaan mä katselen sitä ja aina silmät kostuu. Mietin nimeäsi ja sitä mitä meistä olisi tullut yhdessä. Äidin suru on kuitenkin ollut vielä raskaampi. Se jäi harteille koko loppu elämäksi.

Se antaa ääriviivat. Laajemman näkemyksen siihen mistä oikeasti kannattaa valittaa, mistä vaipua synkkyyteen. Milloin on parempi haistattaa muulle maailmalle haisevat ja elää omaa elämää juuri sellaisena kuin itse haluaa sitä elää. Ei meille kenellekään ole luvattu huomista, ei ylihuomista: Vaan tämä hetki. Ilot ja surut tulee ja menee. Mutta me jotka olemme menettäneet paljon- saatamme osata ajatella ne vaiheina. Millään muulla ei ole merkitystä!



"Humaus niinkuin tuulispää
jostain saapuu yllättää
ja sen sanattoman kaipuun
se hellästi tyynnyttää"


Pikkusiskon pois menosta on kulunut jo 30 vuotta. Pitkä aika. Aika kuluu, muistoissa meitä on silti edelleen kuusi lasta äidille. Hän on kuitenkin odottanut meidät kaikki. Odottanut ja toivonut ,että saamme kaikki elää ja olla yhdessä. Mutta maailma tekee joskus arvaamattomat käänteet. Mitä seuraavalla sivulla on sitä ei vielä voi aavistaa ja ihan hyvä niin. Eläkää elämäänne nauttien rakkaistanne. Tehkää unelmistanne totta ja muistakaa sanoa joka päivä ääneen ne asiat joilla on merkitystä. Omaa vuoroaan ei voi valita, kaikella on aikansa. Ja kyllä elämän kolhuista huolimatta minäkin valitan joskus vesisateesta, väsymyksestä tai siitä, että onko pakko siivota. Kunnes muistan, että sadepisarat on vaan kyyneleitä takaisin rakkailtamme, väsymys ja siivoaminen ainoastaan vaihe. Eikä mikään täällä ole pakko.


"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää, Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

Mut joku aamu mä tiedän sen, Sä heräät huomaamaan, Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan "

Liikenne vastaan hevonen - vaarallista leikkiä ihmishengillä!

Kuvan lähde:https://www.google.fi/search?q=Varokaa+hevosia+kyltti

Jokainen autolla, moottoripyörällä, rekalla, ihan millä vaan pyörillä liikkuvalla tietää mitä tarkoittaa jos hirvi ja auto törmää. Se on tiellä liikkujille pelko. Hirvi saattaa painaa jopa 700kg. Se on aika paljon tuulilasin läpi tullessa sylissä, siinä käy usein pahasti. Moniko tietää mitä hevonen painaa? Rodusta riippuen tietenkin mutta normaali ratsuhevonen n.500kg. Tiedättekö mitä käy kun se tulee tuulilasin läpi? Pahasti. Ja usein sillä hevosella on kyydissä ihminen. Tai taluttaja. Tai kärryillä kuski.

Facebookissa on usein ollut hevospiireissä jaettuina juttuja miten ohittaa hevonen turvallisesti, kuinka toimitaan kun hevonen tulee vastaan mutta jo terve maalaisjärki sanoo, ettei autolla voi kaahata ohi, kaasuttaa hevosen kohdalla, töötätä ehkä ratsukon kohdalla: Tähän on pakko tulla muutos! Hullua leikkiä ihmishengillä. ANTAKAA HEVOSELLE/RATSUKOLLE tilaa, älkää painako kaasua juuri hevosen kohdalla, älkää vaihtako vaihdetta juuri silloin kun ohitat hevosen: Aja hiljaa, katso miltä hevonen näyttää, pelkääkö se ehkä autoa.

Sattuipa tässä kesän aikana kerta kun olimme liikenteessä hevosen kanssa. Hevosen taluttaja kulki edellä hevosen kanssa tien reunassa- me muut ihmiset "takana" turvana. (lue: heiluttelimme autoille merkkejä VAROKAA, HILJENTÄKÄÄ... HUITOMALLA) Ehkä 1/10 ajoi ohi hiljaa ja rauhallisesti. Muut joko painoivat kaasua ihan kohdalla, tuijottivat kuikussa päin ja ajoivat liki, mulkoilivat ja jopa tööttäsivät. Suurella osaa istui takapenkillä oma lapsi. Eikö autolla liikkuvien mieleen juolahda sillä sekunnilla, että sitä hevosa usein taluttaa jonkun lapsi!
Hevonen on pakoreaktion omaava eläin. Lyhyesti: Jos hevonen kokee että uhka on saalistaja (kuten kaikki tiedämme niin hevonen on saaliseläin) joka juoksee hevosta nopeammin, odottaa se viimeiseen saakka saalistajan lähestymistä ja vasta hyvin lähellä ryntää pakoon ja huom! Samaan suuntaan kuin mistä saalistaja on tulossa. Tämä selittää esim. sen miksi hevonen voi hypätä suoraan auton eteen. Saaliseläimelle on tyypillistä että kaksi samanaikaista ärsykettä laukaisee pakoreaktion.


Samaa toistuu päivittäin missä milloinkin maakunnassamme- Ikävä kyllä! Vaikka ison tien olisit ylittämässä ponin kanssa on kaikilla kiire, rekat suhauttelevat, moottoripyörät kiihdyttää, autoista revitään mikä irti saadaan: Pois alta lapset, mummot, ponit ja muut kulkijat. Suojatie on vain merkki tiessä, hällä väliä - toisinaan pannaan mutkat suoriksi ja liikenteen jakajan merkkikin lennätetään toisten pihalle. Nopeusrajoituksia noudatetaan ainoastaan jos jossain näkyy ratsia. Silloin ajetaan hiljaa. Missään ei oikein tunnut olevan tolkkua liikenteessä?! Mitä pitää sattua ennenkuin esim.HEVONEN JA RATSASTAJA otetaan liikenteessä huomioon. Onko millään enää väliä? Kuka toimii näin jos kyseessä sen hevosen kanssa liikkujana olisi oma lapsi - KANNATTAA MIETTIÄ!


(Alkuperäisen tekstin kirjoitin ystäni Marikan kanssa, tekstiä on tänne blogiin hieman muunneltu!)



　

　
　

Ratsastamaan - Jalka jalustimeen!!

#ridasaappaat #plankattuina #nyöreillä #wow

Se alkaa jännityksen tunteella vatsan pohjalla. Ihan kuin pienenä kun ensimmäinen ratsastustunti oli varattu. Saanen huomauttaa, että olen itse siis tosiaan "puuhastellut" hevosten kanssa yli puolet elämääni. Eniten työskennellyt viimeiset vuodet kerhoissa, harrastellut shetlanninponeilla, käynyt raveissa, näyttelyissä ja muissa jutuissa. Pitänyt tunteja ja opastanut muita ratsastuksen saloihin,...

Monet kerrat olen jo päättänyt, että varaan tunnin. Mielessä kummittelee edelleen hevosonnettomuus 17vuotiaana, iso 500 kiloinen hevonen vastaan 50 kiloinen tyttö. Vammana lannerangan murtuma kahdesta nikamasta. Lääkehuurua ja kuntoutusta ja vaivat jotka edelleen "muistuttaa" tapahtumasta: Olin kuitenkin onnekas. Kaksi nikamaa ylemmäs tai alemmas niin istuisin pyörätuolissa, jos istuisin. Mutta kohtalo päätti toisin. Ja jatkoin harrastusta; joku sanoi "Uhmaatko kohtaloa?" Mutta, ei -en koe tekeväni niin vaan elän sitä elämää mitä haluan!

Nyt sain mahdollisuuden taas kiivetä hevosen selkään ystävän luona. Hiukan siinä jalka alkoi tutista jo kun vedin saappaita kiinni. Teki mieli luikahtaa aidan alta ja jäädä vain katsomaan. Mutta ei siinä auttanut kuin asettaa vasen jalka jalustimeen ja hypätä 150cm säkäisen suomenhevostamman selkään. Ja heti oli olo kuin olisi tullut kotiin. Käyntiä ja ravia pääty-ympyrällä. Muutama taputus hevosen kaulalle. Naurua. Ja mikä parasta, kentällä mukana hevosen oma ihminen joka tuntee hevosen likipitäen jokaista lihaksen värähdystä huomioiden.

Tykkään ja nautin. Muistan taas miten hieno laji ratsastus on, siitäkin huolimatta, että siihen kätkeytyy aina arvaamattomuus. Harvassa lajissa ihminen saa olla niin lähellä voimaa, luonnonmukaisuutta ja aistillisuutta kuin ratsastuksessa. Hevonen joka on pakoreaktion omaava eläin, ei ikinä ole sadan prosentin varma saatika ennakoitavissa, ehkä se on se jokin mikä vetoaa meihin hevosharrastajiin. Rakkaus lajiin ja siihen, että harrastukseen saa kulumaan tunteja ja tunteja.
Nyt päätin, että koitan ylläpitää taas omaakin tuntumaa hevosen selkään useammin kuin muutaman kerran vuodessa: samalla saa jutella saman henkisten ystävien kanssa ja saa hyödyllistä tietoutta sekä liikuntaa (naurua!!!kipeitä jalan lihaksia!!! pohkeet!! reidet!!! tynnyri jalkojen välissä efektiä seuraaviin päiviin!!!) Ja SUOSITTELEN kaikkia kokeilemaan ratsastusta. Ja jos ei ratsastus kiinnosta niin hevosen hoitaminen on samaten paljon antavaa, jo pelkkä rapsuttelu ja silittely on voimaa antavaa. Paljon hyvää ja aisteja herättävää. Nyt hyvää viikon jatkoa ja turpaterapiaa , PUS PUS - (ja blogin puolella saattaa olla hiljaisempaa nyt kun päivät kuluu pihamaalla ja illat samoin.) Mutta kirjoittelen toki aina kun fiilis iltasella iskee.