Toisen kanssa - toista vuosikymmentä kulkien!

c.Landemutsi

"Ja kun sä vain istut viereen mun siin on jotain niin oikeaa valoa aamun valkeaa maata kantavaa....." (JT/Edu jotain niin oikeaa)

Jaoin tässä taannoin omalla profiilillani kuvan jossa olin mieheni kanssa ihan seurustelun alkutaipaleella. Jäin miettimään ,että nyt haluan viimein tarttua aiheeseen - pitkä parisuhde. Hyvässä ja pahassa. Siltikään en aio mennä liikaa henkilökohtaisuuksiin mutta vähän avata sitä asiaa miten me olemme tähän saakka päässeet. Yhteiseen matkaan jota ollaan menossa nyt toisella vuosikymmenellä - on ollut rikastuttava kaikessa risaisuudessaan. Kihlat, Vihkiminen, lapset ja harrastukset. Haaveet on toteutuneet! Yhdessä. Tiedän, olen saanut sen mitä suurin osa ihmisistä tahtoo. Kestävän kumppanuuden.

1990 luvun lopulla pukeuduttiin vielä Leviksiin ja kuunneltiin kasetteja. Soiteltiin Nokialla ja pelattiin Pleikkaa. Oli baareja, bileitä, juhlimista, koulua, kavereita - harrastukset ja maailma avoinna. Murheista isoin oli se mitä tehdään ensi perjantaina! Ja niinhän sen kuuluukin mennä, ei nuorena kuulu murheiden painaa. Silloin mennään ja eletään sekuntti kerrallaan: Myös välillä liiankin kanssa. Joka suhteessa ja myös suhteissa. Tämä riittää "johdannoksi". Me oltiin 17 ja 18 kun "alettiin oleen" : Siinä kaikki. Sen ikäisenä se oleminen tarkoitti sitoutumista, yhdessä olemista ja elämän jakamista. Helppoa? Kriteerit tulevaisuuteen saattoivat olla hivenen erilaiset kuin yli 30 vuotiaalla. Ehkä.

Aina puhutaan siitä "rakkauden alkuhuumasta" : Mitä helvettiä se on? Niin kai se on se aika pää pilvissä kun ei nähdä mitään muuta kuin se hetki. On se sitten sitä, että kuljetaan käsikädessä joka paikassa, purraan toisen kaula ja naamakin koska "sä oot mun", kaikki on hianoo- kivaa- kaikki on makeeta ja siistii. Ja kun sitten koittaa se reality arkinen elämä, alkaa riidat ja toinen muuttuukin piereskeleväksi siaksi tai nalkuttavaksi ämmäksi. Hei come on, sehän on sitä elämää! Enkä silti väitä, että pitäisi muuttua kummankaanlaiseksi.

Me ollaan oltu niin nuoria, että ensimmäinen suhteen "koetinkivi" oli miehen armeija-aika. Silloin kaikki sanoi ,että jos suhde kestää sen kestää se mitä vaan. Nyt voin sanoa, että se oli vasta lasten leikkiä. Yhteiset unelmat, haaveet ja niiden toteutus. Meillä oli niitä alusta saakka. Ollaan oltu aika samanlaisia aina, joillekin se ei ole sopiva juttu mutta meille on ollut. Puolensa siinäkin. Ollaan tykätty samoista asioista ja jos ei olla tykätty niin ollaan opeteltu tykkäämään.

Sanotaan, että kannattaa olla ihmisen kanssa jonka kanssa on hauskaa, jonka kanssa voi pitää kivaa, rällästää ja mennä, matkustaa ja juhlia. Todellinen kumppanuus testataan kuitenkin siellä missä kristallit ei loista. Niissä tilanteissa joista ehkä muu maailma ei tiedä mitään. Sodissa joita käydään suljettujen ovien takana. Hyvä kumppani on ihminen jonka kanssa voit taistella täällä olemassaolon ilosta, pettävällä jäällä. Sanoittakin. Kuulla kuiskauksen tai äänettömän pyynnön. Lukea toista. Ymmärtää. Oivaltaa. Haluta olla myös toiselle se samanlainen vastakohta.

Kun tiedät mitä toinen ajattelee pelkästä ilmeestä, eleestä tai huokauksesta. Osaat asettua toisen kenkiin. Pitkässä parisuhteessa on usein käyty läpi niin laaja skaala tapahtumia, ettei siihen osaa ulkopuolinen muutaman vuoden seurustelija edes arvata mitä se on sisältänyt. Kun me puhumme risaisista farkunlahkeista jotka meni aina rikki kun hondan pakoputki poltti ne katkuisiksi nilkan sisäpuolelta, tai jos kerrotaan, että toinen tilasi aina lauantai-illan grillijonossa ne tietyt perunat aurajuustolla kännipäissään - ja että Opel kadett vm.77 lähti käyntiin käsiryypyllä -30 asteen pakkasesta Nesteen pihalta lojuttuaan siellä koko viikonvaihteen ... Me puhumme niistä asioista mitkä olemme jo yhdessä kokeneet.

Uskon,että monella olisi pidempi liitto takana ja vuosia yhdessä edessä ellei annettaisi periksi liian aikaisin. Tai mentäisi mokaamaan hetken mielijohteesta. Tottakai niitä kiusauksia tulee kaikille, jokainen mokaa ja kukavaan voi tehdä virheen. Mutta silloin on pakko punnita elämän vaa-assa kumpi painaa enemmän: jo yhdessä eletty vai se mikä kriisinä tai ongelmana on ja pääseekö siitä yli. Välillä on maattu paskassa, itketty, masennuttu - mutta noustu. Kontattu ja alettu alusta. On meilläkin ollut aikoja jolloin on vastassa ollut todella suuri seinä , pimeää jatkuvaa yötä ja valottomia aamuja. Mutta niistäkin on selvitty. Ainakin jotenkin. Jos hyväksyy sen tosiasian, että ongelmat kuuluu myös parisuhteeseen niinkuin elämäänkin on hiukan ylempänä kyykystä ;)

Vaikeudet kasvattaa suhdetta- niin ainakin jos ne saa kännettyä vahvuudeksi. Ei kenenkään liitto voi olla helppo. Kulissit kaatuu ennemmin tai myöhemmin jos ne on feikkiä. Jos suhde kestää raskaudet, synnytykset - niiden jälkeiset jännät ajat ja lapsien kanssa puuhastelun, jos se kestää arjen ruhjeineen sekä todellisuuden elämän makuisena - se on kai hyvä liitto. Sitä ei voi määritellä. Liikaa tartutaan pikku seikkoihin, siihen, että tarvitaan sitä ja tätä, että suhde voi hyvin. Aikaa, rahaa, tekemistä ja erikoisuuksia. Jos se riittää, että nauttii toisen kanssa vaikka yhteisestä kahvihetkestä tai lätkämatsista lehtereillä niin mikä nottei. Ne juuret kasvaa siellä maan alla, ei saa olla liian liki. Muttei liian kaukanakaan. Sade pieksee ja tuuli repii, muttei irti asti. Jos sydän on ehjä kuitenkin niin kaikella on merkitys. Ja tarkoitus.

Se, että me ollaan tässä ei ole muilta pois. Senkin on saanut oppia, että pitkää liittoa kadehditaan. Ihan kuin ulkomaanmatkaa tai uutta autoa. Ehkä sitä sitten kannattaa vähäsen vaalia ja arvostaa. Mutta saa siitä olla iloinen ja pitääkin olla. Sekä ylpeä. Vaikka me emme tanssi ruusuilla, tappelemme, rähinöimme - kiukuttelemme, huudamme ja sitten taas sovimme ja porskutamme. Silti olen onnellinen, kun sen sanoo ääneen sitä voi jopa pelästyä koska täällä kaikki on niin arvaamatonta.

"Mä yritän olla sun arvoises kyllä avata sieluni solmuja vielä nähdä sun maailmas niinkuin se on kävellä kanssasi kirkasta rantaa kuulla nuo tuulet niinkuin ne kuulet nähdä sun taivaasi niinkuin sen näät....." (TJ/Edu Jotain niin oikeaa)



　

Ensiaskeleita - Yksivuotisjuhlat

Herkutteluun on aina hyvä syy ;)

Ihan vähän ennen yksivuotispäivää oppi meidän vauva kävelemään. Haparoivin askelin, kädet ylhäällä -nauraen ja viipottaen. Se hetki oli taaskin odotettu ja herkisti vanhemmat. Kiitollisin mielin siitä, että taas tämäkin uusi ihmisentaimi lähti omin jaloin kävelemään. Äitinä voisin kertoa sen ,että koska hän on meidän neljäs lapsi se tuntuu silti aina yhtä ihmeelliseltä: Uudet taidot sekä oppimiset. Jopa siinämäärin suuremmalta onnelta kun asioita näkee ihan erisilmin kuin joskus kymmenen vuotta sitten. Vaikka olemme jo eläneet tämänkin vaiheen aikaisemmin... useampaankin otteeseen ei se silti tarkoita sitä ettemmekö ihan yhtä iloisina olisi kuvanneet näitä tämän uuden vauvan ensiaskeleita, kaatumisia ja taapertamisia. Asioita arvostaa nyt vaan neljä kertaa isommin kuin ennen. Ja se on lahja elämältä.

Meitä kokoontuu yksivuotisjuhliin joukko rakkaita ihmisiä. Kummit lapsineen, siskon perhettä ja vaari. Olen tyytyväinen täytekakkuun jonka olen jälleen kerran tilannut paikkakuntamme kakkutaiteilijalta, se on kaunis - vaaleanpunaista, kukkasia ja tietenkin numero yksi. Muuta tarjottavaa katamme seuraavia: Pikkusuolaista patongeista sipseihin, viinirypäleitä sekä vaahtokarkki&karkki kulhot. Taivaalliset Rocki Roadit on myös kakkutaiteilijan käsialaa. Juomaksi kahvia, mehua sekä limsaa. Siinä oli ihan hyvän pöydän tarpeet ja mikä parasta kaikki teki kaupan. Myös pienin sai maistella syntymäpäivänsä kunniaksi täytekaakkua!

Paketeista yksivuotias avasi siskojensa avustamana mm. Hauskasen kirjan "Olen jo 1",ateriaottimet, muumilusikan, vaatteita, suklaata, serkkujen piirustukset <3 <3 pehmolelun ja prinsessa kirjasen.

Päivän aikana ymmärrän taas paremmin kuinka hienoa ja sydänjuuria lämmittävää on se, että ympärillä on ihmisiä joiden kanssa saa jakaa näitä päiviä. Tehdä uusia muistoja, rupatella, höpistä ja kuullostella. Mä huomaan, että iänmyötä (kauhea ajatus!) musta on tullut enemmän pedantti - sellainen TarkkaPirkko ,millaiseksi mun ei ikinä pitänyt tulla. Stressasin aivan isosti sitä miten saamme porukkaa mahtumaan meille ja miten saan tilaa hyödynnettyä niin ettei kukaan ala kokea koppifobiaa, koska meillä edelleen on remontti todellakin vaiheessa. Mutta eipä olisi tarvinnut niin paljon stressata ja hermoilla. Kahvittelujen lomassa serkukset ja omien lasteni ikäiset minun serkkuni :) rakensivat kerrossänkyyn majaa, leikkivät barbeilla, legoilla sekä ihmettelivät sisällä häkissä asuvaa hoitokaniamme. Myöhemmin lähdimme vielä porukalla hiukan pihalle juoksemaan, keinumaan ja katsomaan poneja.

"Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi kumpa oisit saanut olla mukana.........." Laulettiin aikanaan jossain lastenlaulussa, nyt komppaan noita sanoja hymyssä suin. Seuraavana aamuna kun nuolin vielä kaakkulapiosta rääppeitä muitten nukkuessa ajattelin ,että vau ja mahtavaa: Nyt meillä on jo yksivuotias. Ja koosteena vielä sokerina pohjalla: KANNATTAA VÄLILLÄ HERKUTELLA, NAUTTIA HYVÄSTÄ SEURASTA, JUODA PALJON KAHVIA, HÖPÖTTÄÄ TURHAAKIN JA NAURAA. SIINÄ EVÄÄT LOPPUVUOTEEN.

Hokkarit kireemmälle mutsi - Paluu kaukaloon!

Kopissa, myös viisivuotias oli messissä :)

Vauva täytti vuoden joten oli korkea aika aloittaa taas äidin harrastus. Mikäpä sen sopivampi laji kuin jääkiekko. Koska varusteet löytyi jo omasta takaa niin kustannuksia siihen ei tullut. Jos ihan uutena lähtee harrastamaan niin luistimiin sekä suojiin saa kyllä uppoamaan reilusti satalappusia - mutta kyllä ne sitten aika kauan palvelee kun vaan jaksaa huoltaa. (miten niin jääkiekkokassin pohjallahan ne kuivaa? :D )

Uskoisin, että aika monesta seurasta löytyy naisten oma höntsä joukkue jonne kynnys lähteä mukaan kokeilemaan ei ole liian iso. Itselläni ei ole peluri taustaa mutta muistan ,että olin aina koulussa intopiukalla jäällä. Mulla oli hokkarit kolmannesta luokasta saakka - niillä pääsi kovempaa, olin yksi niistä jonka oli pakko vaihtaa liikuntatunnin jälkeen hikipaitaa kun muut hytisytteli sormiaan patterin päällä. Miten niin otin vakavasti? Hahahaaaa.... Ja olen kyllä aina tykännyt liikunnasta ja urheilusta.

Miten mä eksyin tuonne naisten joukkueeseen? No kun on likipitäen seitsemänvuotta menty esikoisen mukana jäähallilta toiselle ja muutenkin "kiekonperässä" niin pakkohan tätä oli koittaa. Nyt mulla vaan on ollut luovatauko kun on olleet nuo nuorimmat vauvaikäisiä. Oikein jännitti kun raahasin omaa kassia hallille maila toisessa kädessä. Se on ihan eriasia olla hallilla seuraamassa junnun juttuja kun se, että meet itse jäälle.

Pysyin pystyssä ja muistin mitenpäin varusteet tulee, jää oli edelleenkin liukas mutta harkat meni äkkiä. Aluksi tehtiin hiukan syöttelyharjoituksia ja loppuaika pelattiin. Ja kyllä, hiki virtasi pitkin naamaa ja selkää. Ja oli hauskaa. Tärkein tässä hommassa on se, että tehdään huumorilla täysillä ja kaikkensa antaen. Ja mullahan oli oma junnu mukana piiskaamassa,: "Meet sitten täysil etkä niikö joku sunnuntain rusettiluistelija!" Näin hän mua tsemppasi whats upp viestillä jo ennen treenejä.

Pukukopissa tuttu huulenheitto ja rento meininki, ekan jään jälkeen tottakai jalkaan painaa mutta aion jatkaa. Kellonaika on pikkulapsien äidille aika myöhäinen kun kotona on vasta puoli kymmenen tienoilla ehtoolla, mutta minkäs teet koska jääaikoja ei voi jakaa kuinka vaan ja miten sattuu: ja me höntsääjät ollaan sitten junnujen ja muitten jälkeen. Taitaa viimeiset jääajat loppua siinä ennen puoltayötä hallilla, todellista harrastamista :)

Mot helgen - jalkapallon & lätkän merkeissä!

Kahvikuppini äärestä päätän heittää tähän vielä pikapostauksen koska viikonlopulla en paljoa kirjoittele. Täällä meillä oli koko viikon mittainen syysloma ja tänään lädemme vielä pikkaisen kaupungille häsäämään ja hoitamaan muutamat jutut. Illan suussa haetaan loput lapset kotiin ja pitää aikatauluttaa tuleva viikonvaihde. Matkaan on tiedossa ainakin jalkapalloturnausta, jääkiekkoa ja hevosia. Sekä tietenkin lapsia , meteliä - Elämän makua!
Toivotaan aurinkoa, nättiä keliä ja mukavan raikasta ilmaa. Jäähallilla se ilma on yleensä sopivassa balanssissa :) Olen oikeastaan tosi onnellinen nyt, tänään on tulossa kiva päivä ja mies pääsee töistä aikaisemmin. Saatiin eräs asia koskien kerholaisikäistämme selväksi ja tuo leikki-ikäinenkin voi jo paremmin kun kolmas vuorokausi antibioottikuuria on meneillään reppanan korviin. Perhepedissä oli rauhallista, kenenkään jalat ei ollut tänä yönä kenenkään tiellä enkä saanut yhtäkään potkua - Rauha siis taas maassa. Meillä -sillä rintamalla.

Kai se on mentävä katsomaan onko likan hikipuku pestynä ja onko muulle jengille taminetta menoihin. Miehen kanssa vielä tänään yhteen mukavaan paikkaan ;) SIITÄ MYÖHEMMIN FACEBOOK SIVUILLE. Jos se nyt edes toteutuu X)

Olkaa ihmisiksi ja pitäkää lippu korkealla. Elämä on nyt. Nauttikaa. Tehkää. Älkää jättäkö mitään huomiseksi minkä saattaa jo tänään toteuttaa. Sanokaa mitä mieltä olette ja Come On..... Ihminen ei kadu täältä lähtiessään mitään mitä tuli tehtyä vaan ainoastaan sitä mitä ei tehnytkään !!!!!!
  

Parisuhdeilta - Yksin marsissa!

Ihan fiiliksissä :D

Nyt pakko tykittää vähän jännitystä, Sci-fiä ja seikkailua suoraan paperille. Olimme eilen PITKÄSTÄ aikaa miehen kanssa kaksistaan elokuvissa. Ylipäänsä viimeksi taisimme viettää kahdenkeskistä aikaa vuosi sitten samoin noin kolmisen tuntia, silloin sairaalassa kun nelonen syntyi. Nyt kulutimme kolme tuntia (2h22min.) leffateatterissa istuen. Autuutta!

Mitä siihen tarvitaan kun suurperheen vanhemmat haluavat tehdä jotain kahdestaan? Aika monta tuntia suunnittelua, muutama kilometri kuskaamista sekä hivenen hermoja. Tätä taidettiin "suunnitella" noin puoli vuotta. Auts. Mutta jospa tästä olisi nyt iisiä sitten jatkaa "jatkossa"? Luovuudella ei ole tässä vanhemmuuden kiemuroissa mitään rajaa: Onneksi syysloma loi mahdollisuuden viedä 2/4 vaarilaan/tätilään ja sitten pienemmät 2/4 isotätilään/kummitädille. Hyvä jako. Vain pieni varsinais-suomen lenkki tuli heitettyä.

Kaupungilla ei oikein osannut ajatella miten olisi ollut. Muutenkin maalaistollolle vaikeaa, vai onko? Lämmin sää mahdollistaa täällä supisuomessa tennareilla liikkumisen talvellakin joten askel taisi olla ihan kutakuinkin kevyt. Ja onneksi olin saanut vanhimmalta tyttäreltämme kelpo vinkkejä pukeutumiseen sekä lainaksi ihanan huivin ja vyön. Kivaa kun voi alkaa lainaamaan juttuja jo omalta tyttäreltään :)

Marssimme (sopii leffan nimeen heheheheee) ihan ekana miehen kanssa Pelle Karkkikauppaan ja lappasimme paperipussukat täpötäyteen nameja. Silti sydämessä olo, että "Pitäiskö näistä jättää sitten lapsillekin!". Lippujonossa oli jo ihan vapautunut fiilis. Isoin jännitys oli kadonnut. Kai me nyt herran jestas sentään saamme olla muutaman tunnin elokuvissa. Pari traileria oltiin katsottu ja mun aluksi meinaama hömppä komedia jätettiin jemma nimiseen paikkaan ja suuntasimme itsemme saliin jossa sai laittaa 3D lasit päänuppiin. Mua hiukan pelotti ajatus 3D leffasta koska aikaisemmin joskus 100 vuotta sitten sain niistä aina jäätävän migreenin mutta uskalsin nyt ottaa sen riskin. Kannatti.

The Martian - nimiseen menestyskirjaan perustuva leffa kertoo siis astronautti Mark Watneysta (Matt Damon) jonka luullaan kuolleen kovassa myrskyssä miehitetyllä Mars- tutkimusmatkalla. Watney selviää ja keksii vaikka mitä "MacGyver"keinoja pysyäkseen hengissä planeetalla jossa aikaisemmin kukaan muu ei ole elänyt. Kiehtova, huumorillinen sekä HYVÄLLÄ tapaa typerä leffa jossa saa nauraa välillä vedet silmissä. SUOSITTELEN! Jos vähääkään jenkkilän avaruus hommat nappaa.

Leffapläjäytyksen jälkeen kun puemme takkeja yllemme ja olemme vielä puoliksi Marsissa päätämme, että tulemme pian uudestaan. Leffassa nyt ainakin on helppo olla, toisaalta mitään juttelu tuokioita ei voi pitää mutta joskus jo sekin, että saa vaan nauraa ja olla toisen kanssa selleen ilman mitään muuta on riittävää. Ja ainahan se on hienoa jos pääsee ihan toiselle Planeetalle ;)

Lokakuisella kadulla kävellessämme parkkipaikalle tulee sentään jotain höpötettyä (mä nyt en muutenkaan ole ikinä hiljaa!) ja on hauskuutta ajatella, että vielä muutama vuosi sitten me oltiin kaupungilla varmaan joka viikonloppu. Nyt emme enää oikeastaan "koskaan", ja toisaalta se ei haittaa koska elämään on tullut niin kauhean paljon kaikkea muuta tärkeämpää ja suurempaa.

Kun lapset on taas takapenkillä (ne 2/4 ,koska muut sai jäädä vielä serkkujen luokse) on ihana ajaa kotiin. Moottoritiellä on sumua mutta silti taivaalla loistaa miljoonia tähtiä. Elämä on parasta nyt. Huomenna väsyttää ja toisella soi kello töihin neljän tunnin yöunien jälkeen. Mutta kyllä tämä kannatti. Ja tuolla jossain on Planeetat & Kuu. Mieletöntä. Ääretöntä. Ihmeellistä.

Ihanaa ja leppoisaa loppuviikkoa&pitäkää itsestänne ja toisistanne huoli. Puspus. @Landemutsi

　

Neurologilta fysioterapiaan - Jumit auki ja jumppaamaan!

muista ryhti! kuva:landemutsi

uiminen on hyvä juttu! kuva:landemutsi

Nyt kun fyssari käyntejä on takana jo useampi uskallan kirjoittaa :) Lähetteen syy fyssarille mulla oli selkeä: Pitkään jatkuneet säteily säryt kädessä, olkapäässä, kasvoissa, jalassa ja selässä oikealla puolen vartaloa. Kuluneen VUODEN aikana mua on juoksutettu milloin missäkin. Labrat, testit, pään TT EA:ssa kun epäiltiin aivoinfarktia puutuneisuuden tähden. Olen käynyt selän magneetissa vanhan selkävamman takia -lanneranka sekä aikaisemmin vielä pään magneetissa -siinä pois suljettiin MS tautia sekä selän röntgenissä ja rintarangan. Lukuisia käyntejä terveyskeskuksessa sekä iso pino reseptejä särkylääkkeisiin, lihasreloihin ja muihin nappeihin. Niihin on siis tokkopa myös palanut rahaa. Visiteerasin myös migreenioireiden vuoksi neurologilla ja sain sieltä hyvät vinkit päänsärkyni hoitoon. Hammaslääkärissä pidettiin palaveria myttyyn menneestä juurihoidosta ja siinä hiukan vaurioittuneesta kolmoishermosta. Hienoa tuuria meikäläisellä ollut!

Fyssarille päästessä taapersin kipeän olkapään kanssa villasukissa. En todellakaan rentona. Hyvä, että sain villatakin pois vaikka sekin oli napitettava. Olin jo monta kuukautta pitänyt "helppoja" vaatteita ja sellaisia mitkä ei "satu" päällä. Kylmägeeli kulki mukana repussa ja panakodit. Fyssari pyysi mua seisomaan peilin edessä SUORANA ja Voi, Luoja mikä könötys. Kerroin etten saanut enää esim.turvavyötä kunnolla itse oikealla kädellä ilman pahaa irvistystä. Sitten testattiin liikeradat. Oikea käsi jäi jonnekin ihan omiin fjääreihinsä eli jumeja - jumeja - jumeja.

Lähdettiin aukomaan niitä pöydällä hiljalleen ja löytyihän niitä sekä turvonneita tulehdus kohtia jotka olikin kipuisia, niskassa - selässä - kädessä tenniskyynärpäätä ja rintaranka oli myös tiukka. Lähti jotain liikkeelle koska migreenimäinen päänsärky alkoi jo heti siinä reikätuolissa maatessa. Tiesin sen onneksi koska olin kerran aikaisemmin paljon aikaa sitten jo ollut vierailulla tätini "hellässä" käsittelyssä hieromolla. Olin siis myös varautunut juomapullolla fyssarireissuun.

Sain jumppaohjeet : Yksinkertaisen keppijumpan käden ylösvientiin liittyen ja tavoitteena saada oikean käden nousemaan ylös korvan viereen samalla kaavaa kuin terve vasen käsi - ja ilman kipua! Sain onneksi todella mukavan fyssarin ja määrän jatkaa tulehdus kipulääkettä vielä muutamia päiviä jotta saamme ne pois. Relojakin vedin vielä muutaman illan ja sitten hiljalleen aloin vapautua nappula rallista. Ihan jees koska oli jo vatsakin aika hurjana niistä sekä myöskin pieni riippuvuus illalla otettavista kolmioista.... Tiltipitappi tilpitappi taa!! Mutta joo sain vielä viimein lähetteen myöskin olkapään ultraan: se keikka meni nappiin, ei kulumaa!

Puutumiset on loppuneet mutta heti jos ei muista jumpata ja vähänkin alkaa väsymään ja päänsärky lähenemään niin tunnistan oikein hyvin säteilysäryn esim.kädessä. Sitten vaan vaunulenkilläkin pyörittelen oikeaa kättä ja venyttelen kuin mikäkin tuulimylly. Jos joku sitä nauraa niin naurakoot: tuskin olisi suupielet ylöspäin mikäli olisi kulkenut meikäläisen housuissa kuluneen vuoden!

Neljän lapsen äitinä syy jumeihin on aika loogista: Olen viimeiset kolme vuotta ollut ns.putkeen raskaana, imettänyt, kantanut vauvaa/taaperoa, nostellut ja tehnyt. Ja koska olen leftin pelaaja niin kannan kaiken oikealla - olen nukkunut monen monta vuotta aina vasemmalla kyljellä sikiöasennossa ja koko oikea puoli on ollut aina "jännityksessä" - nämä asiat huomaa nyt niin helpolla. Ja siltikin edelleen nukun niin - mytyssä ja niska kanin vinossa tyynyt rullattuna kuin lauantaimakkara.

Toisella kertaa fyssarilla sain jo kehuja - jaksoin seistä ryhdikkäänä eikä kasvoilla ollut kipuryppyjä. Niin hoitaja sanoi. Ja hän huomioi, että olin saanut myös puettua oikein hupparin, totta ja sain myös turvavyön itse kiinni ilman itkua. Paras olo oli kyllä muutama vuorokausi ekan kerran jälkeen: Olo oli kuin taivaassa - siltä sen täytyy tuntua. Ilma lääkitystä pystyin lähtemään aamulla liikenteeseen ilman isompia kolotuksia.

Tästä siis jatkamme - suuntana vahva runko sisältäpäin. Jaksava, kestävä ja joustava selkä sekä niska. Ja koko muija! Niin oon päättänyt. Pakko, koska elämä heittää loskaa naamalle aina jossakin asiassa niin täytyy yrittää saada ainakin ne jumit auki joihin edes jollakin lailla voi vaikuttaa.

ps.Ja tietokoneelta mars hophop vegeen, vaan pienet määrät kerrallaan- sitten venyttelyä ja perse ylös ja liikkeelle. Ei vanhat luut kestä enää paikallaan puputtamista eikä ainkaan jalat toisen jalan päällä istumista. Niin kauan kuin voi kannattaa nauttia liikkumisen ilosta ja ulkoilusta.

IHANAA ALKAVAA VIIKKOA IHAN KAIKILLE - MUISTAKAA VENYTELLÄ! MÄ LÄHDEN PURKAMAAN EILEN PIHALLE ILMESTYNYTTÄ PIKKUPAALI HEINÄKUORMAA, I LIKE !!!!

Fair Play - Syysloma starttasi jäähallilta!

c.GOOGLESTA

c.LANDEMUTSI

Koko viikonvaihde kului hokin (jääkiekon) merkeissä. Ja tähdennän, että junnulätkän. Ensin pelattiin kauden ekaa sarjapeliä ja samaan iltaan vielä toinen nuoremman joukkueen kanssa. Vanhin tytöistä siis pelaa. Parissakin joukkueessa eli riittää kuskaamista. Kannustamista. Sekä kustantamista.

Tää viikonvaihde oli siitä merkityksellinen, että mä "sain" toimia kiakkomutsina piiiitkästä aikaa ja istua ratin takana, kärrätä hallilla pikkusia pilttejä rattaissa ja vahtia ettei joku saa aivotärähdystä tippumalla jostain katsomosta - ja samalla katsoa peliä, huutaa ja fiilistellä.... Mutta iso peukku silti meijän huoltaja-iskälle joka on monet vuodet hallirallin hoitanut ja siihen päälle kaikki huoltohommat joukkueen kera. Tyttären kanssa juteltiin peliin ajaessa sunnuntaina ,että he on iskän kanssa kyllä hyvä parivaljakko reissunpäälle kaksistaankin mutta toisinaan on ihan hyvä, että äitikin kuskaa. (Ja iskä joutaa nikkaroida vähän raksalla!vinks vinks!) Äiti vaan kuulemma "pälättää" koko aika ja kyselee enemmän, iskän kanssa kuulemma kivaa kun ollaan mörrötetään vaan hiljaa ja kuunnellaan musaa. No joo, semmottis vissiin. Reissumiehiä ja reissunaisia.

Pakkaaminen matseihin on jo onneksi meillä "siinä vaiheessa", ettei niihin tarvii enää ainakaan äitin puuttua tämän tytön kohdalla. No vähän saa viel joskus lätkäkassia paiskata takaluukkuun pelin jälkeen kun se jo siinä vaiheessa kuulemma "painaa tonnin"... Tie sitten? (tietämättömille tiedoksenne,että junnutkin polkee jäällä matsissa likimain 60min ja oheiset sitä ennen.... ja jos päivässä useampi matsi niin toki se kuulkaas jaloissa tuntuu!)

Kaukalon laidalla voi vanhemmallekin tulla hiki: ainakin jos totisesti vahtii samalla muutamaa muuta nassikkaa jotka kirmailee missä milloinkin. Keräämässä jään paloja, löytämässä "aarteita" (esim.syötyjä karkkeja jostain!! Joo nyt joku on jo ihan karvat pystyssä!!) ja kiipustamaan rappuja joita aina halleilla on. Niissä pitää kyllä oikeasti olla varovainen ettei käy haaveria. Meillä ollaan juostu päin rautatolppaa, tiputtu rappusilta sekä liukastuttu kaukalon reunustalla jäällä. SILMÄT AUKI VANHEMMAT HALLEILLA JA palautetta vaan hallin kunnossapitäjille jos puutteita turvallisuus seikoissa on. Itse aina katselen kaiteita ja suoja pleksejä katsomoissa ja rapuilla aina vähän "sillä silmällä". Meidän kotihalli kyllä on turvallinen mutta tokihan aina lapsia pitää vahtia ja tyhmää olla välinpitämätön.

Kannustaminen on oma oppinsa. Ei saa huutaa hävyttömyyksiä. Kentällä pelaa edelleenkin lapsia. Reilun pelin henki siis myös lehtereillä! Fair play!

Syysloma alkoi jäähallilta ja treenejä pukkaakin koko viikon. Mukaan mahtuu silti myös jalkapalloa ja muita juttuja. Lasten kanssa kikkailua kotosalla ja isiukkeli onkin töissä. Minnekään teneriffalle me ei siis mennä tänäkään vuonna... Mutta jos kuitenkin ees jonnekin: Edes sitten pelireissulle vähän jonnekin kauemmas??  ;)

Mikkelinpäivän messussa - Ankeuttajamummo ja enkelinäyttely

  
Näin alkuun ihan pieni kertaus jos on uskonnontunneilta jäänyt unhoittumaan mitä tarkoittaa Mikkelinpäivä. 400-luvulta saakka on syyskuun 29.päivä omistettu ylienkeli (eikö olekkin hieno nimitys?) Mikaelille. Taistelu jota hän kävi pimeyden valtoja vastaan ,liittyy pääsiäiseen. Nyt Mikkelinpäivä on kaikkien enkeleitten päivä, jolloin voimme tutkiskella heidän merkitystään ja tehtäviään. Tästä matkaamme kohti adventteja. Mikkelinpäivän liturginen väri on valkoinen: Se kuvaa siis iloa, kiitosta, puhtautta ja autuutta. Siksipä mäkin valitsin messuun päälleni kivan kietaisumallisen valkoisen muhkean neuleen. Kirpparilta löytökorista, aivan mahtava löytö!

Meillä messuun mukaan lähti lapsista päiväkerholainen joka oli mukana esiintymässä messun alussa heti lauluosuudessa muiden kerholaisten kanssa. Nuorimmainen kiikkui sylissä ja isoimmankin sain mukaani "seuris"kaverikseni. Messun alkua odotellessamme saimme viereemme yhden noin sanotun "ankeuttajamummon" siis nimenomaan uskokaa tai älkää; Heitä mahtuu seurakuntienkin tapahtumiin ai-na. Näin pikaisesti kerrottuna ankeuttajamummo haluaa puuttua kaikkeen, siis ihan kaikkeen! Ilman mitään empatiaa hän osaa neuvoa saako lapsia keikuttaa sylissä, kuinka monta lasta on hyvä määrä olla, onkohan lapset edes omia vai naapurin... Ankeuttajamummo tuomitsee myös kaikki nykynuoret, epäilee miten lapset (kakarat) nykyään kasvatetaan ja ollaanko heille liian kilttejä. Tämän mummelin sanat ovat kovia, eivät mitenkään kilttejä - emmekä pidä häntä kovinkaan mukavana mummona. Sanotaan nyt näin, että jos joku ihan uusi perhe olisi saanut hänet kimppuunsa niin siihen olisi saattanut jäädä messuilut. Ankeuttajamummo oli näin leikkisästi ajatellen pienesti "itse pahuus", niin kovin ärsyttävä hän osasi olla!

Itse messussa (hauskasta) aiheena oli lapset ja kuinka pitäisi elää lapsen kaltaisina. Tämän päivän rauhattomuuteen, kipuun ja suruunkin lohduttuva rukous meni jotenkin näin: "Sinä lähetät enkelisi kulkemaan edeltämme ja suojelemaan meitä elämme kaikissa vaiheissa.... olemme usein malttamattomia, hätäilemme ja pelkäämme. Anna meille levollinen mieli ja auta meitä jättäytymään turvallisesti sinun suojaasi.. auta meitä muistamaan, että enkelit tulevat joskus ihmisten hahmoina. Opeta meitä kunnioittamaan kaikkia ihmisiä ja osoittamaan kodeissamme vieraanvaraisuutta..."

Meillä kerhoikäinen jaksoi messun ihan hienosti. Ehtoollisen aikana häntä alkoi kuitenkin epäilyttää, mikä onkin ihan hyvä: ei näitä asioita pidä mitään purematta niellä vaan ihmetellä, mietiskellä ja kysellä. Olimme ehtoollisen merkityksestä jotain jo jutelleet mutta nyt kun se konkretisoitui alkoi hän miettimään näkeekö hän ihan oikeasti sen veren ja ruumiin. Kovin hän koitti kurkkia kannuun ja leipävatia silmäillä mutta ei, hän näki sen saman kuin mitä nyt silmillään saattaa nähdä. Leivän ja ehtoollisviinin pikarissa. Kolehtia sentään uskalsi viedä. Ihan hyvä setti.

Paras lastenmielestä oli kuitenkin messun jälkeen tarjottava kirkkokahvitus, makeaa purtavaa sekä mehua. Ja hyvän kuulloista live soitantaa kanttorilta. Ja papin juttusilla. Enmä tiiä, mä oon vanha seurislainen niin ehkä siks tunnen oloni "kotoisaksi" noissa ympyröissä. Sain palan hyvää oloa ja rauhallisuutta- se riittää! SRK- talolla oli myös koottu suuri enkeli-näyttely, sielä oli kerholaisten askartelemia enkeleitä maalattuina, piirrettyinä sekä tehtyinä. Aivan mahtavia!!

NUOHOOJA KIIPESI KATOLLE - JA JUURIKASREKKOJEN RALLI

Shetlanninponimme tarhassa.

On taas se aika vuodesta kun perheissä käydään vilkasta penkomista komeroissa ja ullakoilla. Ainakin meillä talven vaatteet on käytännön syistä pakattuina jemmassa, osa on jopa 40km päässä isotädin vintillä kun kotona on remppa edelleen siinä vaiheessa, ettei turhia nyssäköitä vielä ole varaa pitää sahaamisen ja nikkaroinnin keskellä.
Talvihaalarit, villasukat, lapaset ja lakit. Lämpöisemmät saappaat, kengät/takit sekä fleecet ja villapuvut. Kun ikäjakauma on 1-12 vuoden välistä saa kikkailla ja olla kekseliäs, että saa kaikki kiltisti sovittamaan koot ja harkitsemaan sitten mitä uupuu, keneltä ja löytyykö käytettynä vai pitääkö hankkia uudet. Lämmintä saa kyllä olla yllä kun aamulla pakkasta on kerhoon tai päiväkotiin lähtiessä -10 , haasteen vaatetukseen tuokin se, että liikkuessa tulee lämmin ja varsinkin päivällä auingossa on vielä voimaa.

Maalla talven tulo tarkoittaa kuitenkin myös paljon muuta puuhaa kuin vain ja ainoastaan "vaatepulman", pitää miettiä lämmityshommat ja jos talosta löytyy ne puupesät niin tärkeintä on saada jokavuotinen nokipoika katolle ennen kuin alkaa viskaamaan klapia uuniin saatika muualle. Onneksi meillä on sama nuohooja käynyt rassaamassa putket jo monen monta vuotta ;) ei ole siinä mitään propleemaa. Ja nyt on uudet kattotikkaatkin asennettu uudelle katolle joten hän oli oikein tyytyväinen kun sai tehdä työnsä asiaankuuluvasti. 1926 rakennetussa talossamme oli alkuvuodet ikivanha tiilikatto ja hieman haperoiset tikkaat jotka "vähän" nostivat jännitysmomenttia. Polttopuiden hankkiminen on myös osa syksyä/talven alkua. Me olemme onnekkaita ja olemme saaneet puut mamman ja pappan puolelta. Omat pihakuuset poltettiin parissa vuodessa, ne ikikuuset. (mutta ne on se tarina erikseen!)

Peltotöiden saattelemana alkaa taas jyrsijäralli. Viritellään pyydykset, loukut ja myrkyt. Kyllä: keittiön roskisaapin takana on loukku kyllä aina, mutta kesän aikana sielä oli ainoastaan helppo muoviloukku lähinnä kertomassa onko "veitikoita" koska muoviloukut ei ole vanhojen voittanutta. Kuinka moni tykkää virittää hiirenräpsää? Käsi ylös? (Mä en, aina se pelottelee muutaman kertaa) Ja muutenkin, hupaisaa puuhaa olla perse pitkänä jossain kolossa ja kädet vapisten viritellä ...

Vesiputkien jäätymisen pelkoa ei enää ole tai ainahan se takaraivossa on mutta kun ne on hyvin eristetty ja niitä tarkkaillaan ei isompia ongelmia ole ollut. Talliinkin ollaan saatu lämpökaapelilla varustettu vesiputki niin saa sulaa vettä lirutella hummien saaveihin. Hansikkaat pitäisi muistaa talliin: muuten alkaa iän ikuinen käsivamma - Rikkinäiset sormenpäät ja pakohaavat! Tiedättehän ne kipeät haavat ihan kynsien juurissa, ne mitkä jomottaa ja sattuu yölläkin vaikka kuinka rasvaisit niitä Tummeilla tai helosanilla varustehuoneessa. Siinä touhussa on rasvamainokset kaukana ... kiroiluttaa ja vedet juoksee silmistä.

Eläinten ruuat on varattava aina jo hyvissä ajoin, lähinnä talven heinät ja kuivikkeet. Ne kyllä pitäisi aina olla hoidossa jo kesällä. On eriasia jos on itse heinää tuottanut ja heinälato piukassa, silloin voi nostaa vaikka toviksi jalat ylös ja kiikkua kahvimuki kädessä pirtin keinutuolissa. Se kyllä rentouttaa! Mä itse olen testannut tämän keinutuolihomman: TOIMII. Aamulla kun on herännyt varhain, pannut hellaan tulet ja kaatanut mukin täydeltä höyryävää kaffetta on olo levollinen. Pakkasaamun usva nousee joenvarrelta pelloille ja juurikasrekat ajavat kuormiaan kiireellä. Sitten voikin vaikka lähteä madottamaan ponit ja siivoamaan karsinoita tai kaninhäkkejä sekä mittaamaan jonkun kuumetta ja niistämään nuhaneniä.

"Hetken vielä tämä puoli maailmaa,

hetken vielä nukkuu yötä valkeaa....."

Taas raskaana - Kannustusta vai kauhistelua?

Vauva vatsassa ja minimini lattialla. Syksyä2014.

Ihana uusi ihminen, neljäs tyttö. Syksy 2014.

Vuosi ja 8kk sitten aika tarkalleen. Kolmonen oli silloin nipin napin 8kk kun plussasin. Kaksi viivaa, toinen hento mutta juuri silmällä havaittavissa. Se oli jännääkin jännempää silti. Mutta niin hassua kun kainalossa tuhisi vauva, imetin ja vaihdoin vaippaa. Pidimme kauan asian omana tietonamme. Ympäristön havainnointi kyky ei ehkä pelannut ihan niin äkäseen onneksi kuin muissa raskauksissa ja näin ollen "sain" pitä pikku salaisuutemme jonkin aikaakin omana aarteenani.

Se oli tavallaan helpottavaa kun kerroimme kaikille asian. Neljännen kohdalla sitä ei kai pitäisi enää jännittää, silti muistan kuinka poskia kuumotti ja sydän pamppaili. Oma äiti sekä muutama ystävä tiesi kyllä jo "yritys" vaiheessa. Mutta rohkaistuimme uutisoimaan vasta siinä vaiheessa kun oltiin "varmoilla" kuukausilla. (jos niin saa sanoa?) Kuitenkin niin. että odotus farkut oli jo kaivettu esiin ja mama malliston paita. Sain aivan ihanasti kaapin täydeltä äitiysvaatteita tutuilta. Kierrätys kunniaan!

Taasko teille tulee vauva? Miten sä jaksat kun toi kolmaskin on vasta vauva? Ai kamala, yövalvominen sitten jatkuu? Milloin sä saat omaa aikaa? Eiks oo raastavaa olla kokoajan raskaana? Miten sul riittää aikaa muille lapsille? Onko noi kaikki sun omia? Milloin sä ehdit levätä? : Tässä nyt muutamia kysymyksiä joita sain kuulla, osa positiivista ja vitsin maulla maustettuja mutta muutama ihan reaalisesti heitettynä.

Niin no, juu ihan kuin mulla ei olisi ollut muutakin mietittävää! Kyllä, TAAS meille tulee vauva. Näillä kahdella viimoisella tosiaan on ikäeroa siis sen 1,5v. En osaa sanoa kuinka "jaksoin", odotusaika tavallaan oli tälläkin kertaa helppo muttei se ihan ilman ongelmia mennyt. Siinävaiheessa kun aloin odottaa nelosta oli kolmonen todellakin vielä vauva, kukkui mun kanssa yöllä mutta siinä 23 jälkeen kyllä päästiin petiin... kun maltoimme, kirjoittelin silloin aika reippaana kaikenlaisia juttuja. Raskaana oleminen ei koskaan ole ollut raastavaa, tottakai on ollut raskasta ja ei ne raskaudet iän eikä kropan kulumisen puitteissa kai milloinkaan helpotu (ehkä?) Aikaa muille lapsille -noh kyllä niille kaikille aikaa riittää. Paras ja pahin on kylle se "Onko noi kaikki sun omia" hassua, että nykyään on oudompaa jos jollain on useampi lapsi saman kumppanin kanssa kuin se,että on esim. uusioperhe. Yöllä on aikaa huilia. Nyt tällä hetkellä olen oivaltanut myös nukkumisen hienouden. Enää en viitsi näpytellä konetta yön pikkutunneille ellei ole ihan pakko - eikä ole jos saa valita meneekö nukkumaan vai koneelle.

Kavereilta kuitenkin sai kyllä iloista kannustusta ja osasi itsekin jo suodattaa ne kitinät pois. Se kannattaa aina muistaa ,että Odottava äiti on haavoittuvainen ja jokainen sana minkä sanot merkitsee jotakin mikäli se liittyy raskauteen, vauvaan tai vaikka voimavaroihin. Tsemppaa, kannusta, mene auttamaan ja kysy mitä kuuluu! Jokainen odottava äiti ansaitsee kehuja ja reippaita auttavia eleitä - oli hänellä sitten ennestään lapsia tai ei.