Synnytysvuodeosasto tunnelmaa - vauvan tuoksua ja huumaa!

(Jatkoa synnytyskertomukseen nro.4, synnytysvuodeosastolla vietetyistä ajoista on myös kivaa saada fiilikset ylös ja muistoksi itselleen nuo herkät hetket.)

Vauva syntyy päivällä. Tarkalleen 15:17. Sairaalan sälekaihtimen takaa pilkottaa vielä valoisuus, loppusyksyn kuulaus ja kylmyys. Meidät siirretään salista äitivuodeosastolle illan hämärtyessä kello 18 tienoilla. Tällä kertaa mut rullataan pyörätuolilla vaikka olen ihan huippukunnossa ja mainitsen kyllä haluavani itse kävellä mutta minua ja vauvaa hakeva hoitaja sanoo, että "äiti nyt istuu ja ottaa vauvan syliin ja saadaan nämä laukut näppärästi tähän työntökahvoille!" En sitten ala jänkätä vastaan. Ja ihan kivaahan se on sitten sillä "kuningas" tuolilla mennä pieni prinsessa sylissä läpi käytävien ja hissillä ylös.
Kohdallani nopeaa kotiuttamista ei olisi voinut harkita koska olin agalactia positiivinen ja tosiaan silloin äitiä pidetään vähintään se kaksi vuorokautta synnytyksestä osastolla tarkkailussa. (Ja näin muutenkin ajateltuna itselleni koin aika kivaksi jutuksi "saada" jäädä hetkeksi tutustumaan vauvaan ihan yksinäni, kotona kun vauvaa odottaa kolme sisarusta ja tiedän arkisen aherruksen alkavan suhteellisen normaalilla tempolla kun kotioven avaan...) Mulla oli edelleen kanyyli kädessä ja sen sanottiinkin olevan varoilla ainakin seuraavan yön yli. Olo oli tosiaan hyvä, oikeastaan tosi hyvä. Mihinkään ei sattunut ja koska olin synnyttänyt täysin ilman kipulääkityksiä oli päänuppikin oikein tuliterässä iskussa.

Osaston ovien auetessa mieleen muistui se miksi sanotaan,että lapsivuodeosasto on niin irti muusta maailmasta: sinne mahtuu niin isot tunteet. Pienen pieniä vauvan itkuja ja haavoittuvaisia äitejä jotka töpöttelevät mahat viellä pulleina kipeine "taisteluhaavoineen" pumppaamaan maitoa, hakemaan itselleen mehua ja pyytämään kätilöitä pitämään vauvan sänkyä kun menee suihkuun. Puristan hellästi nyyttiä kainalossani ja kuuntelen kun hoitaja kertoo missä on päiväsali, vessat, suihkut, jääkaappi ja lopuksi oma huoneemme. Ihan kuin hotellissa ajattelen, ikkunapaikka ja oma TV. (Huom! Maalainen kaupungissa...)

Ilta on painumassa mailleen kun oikaisemme nyytin kanssa pitkäksemme. Vauva saa olla pelkällä vaipalla ihokontakstissa koko yön aamuun saakka. Multa käydään mittaamassa verenpainetta ja otetaan verikoe sekä painellaan kohtua. Se on supistunut jo hyvin. (Sen verran mainiot olivatkin jälkisupistukset ,että hyvä jos ovat jotain aikaan saaneet!) Soitan isimiehelle ja kyselen isompien lasten kuulumisia: Kaikki heillä hyvin ja miksei olisi. Ovat isimiehen tädin luona aika lähellä synnäriä. Siellä heillä leppoisat oltavat, ruokaa ja seuraa sekä tekemistä. Kuvia vauvasta lähettelen vielä myös esikoiselle joka majailee kaverillaan jotta pääsee kouluun. Isimies ihmettelee miten kolmonen onkin olevinaan nyt kasvanut pituutta ja "isoksi" - niinpä. Niinhän ne sanoo, että kuopus joka oli ennen vauvaa "vauva" kasvaa yhdessä hetkessä.

Yöllä emme nuku. Ihmettelen, nuuskin ja pussailen vauvaa. Katsellaan telkkua ja öllöillään. Ollaan vaan ja nautitaan toisistamme. Supattelen vauvalle kaikenlaisia juttuja ja selvästi hän ymmärtää. Kerron mitä kaikkea tehtiin kun hän oli vatsassa ja kuinka kauheasti odotin, että saan hänet syliin. Ja nyt olet tässä. Ihan hassua kuinka omalta vauva heti tuntuu ja ihan meikäläisiä on vaikka juuri vasta tuli tänne meille. Yöllä kolmen paikkeilla huoneeseen tulee toinenkin äiti ja toinen pikkuinen vauva. Tämä äiti on leikattu. Istukka ei ole suostunut syntymään itsestään. Kaikki tarinat jaetaan täällä. Kovin intiimitkään asiat ei ole sellaisia joista ei voisi puhua. Kun on juuri pakertanut alakerrastaan ulos jotain niin hienoa, voi ihan helpolla jutella ventovieraan kanssa kuinka pissalla käyminen sujuu tai miten monta tikkiä sä alapäähäsi sait. Kontrooli on tässä vaiheessa jo historiaa :D

Aamu osastolla valkenee sälekaihtimien takaata kuulaana, aurinkoisena ja kauniin pakkasmaisena. Ihan haistan sen raikkauden mikä lokakuisena aamuna ulkona vallitsee (olen niin maalainen!) Nyt muistan jo nappailla kameralla kuvia. Menemme vauvan kanssa aamupesulle (vauva) kätilö on jeesimässä koska mulla on vielä kädessä se kanyyli. Ja uskon, että klaaraan kyllä homman kun olen jo kolme vauvaa ensipessyt ja hoitanut. Vaipat saan vaihtaa ja pukea pikkuiselle vaatteet. Huoneeseen päästyämme pötköttelemme taas sängyllä ja lueskelen tekstiviestejä. Kännykkä on ihan tukossa. Soittelemme isimiehen kanssa ja rupeamme odottelemaan häntä luoksemme. Sovimme ettei pyydetä tällä kertaa ketään sairaalaan ja siskotkin saavat tutustua vauvaan sitten kotona rauhassa. Isin tultua juttelemme ja ihmettelemme uusinta ihmettä ja kertaamme eilistä urakkaa, muutamalla sanalla toteamme ,että helppo. Jäi hyvä mieli.

Seuraava yö menee hyvin, vauva on koko ajan vierellä. Syö, nukkuu, syö, nukkuu... torstai aamulla pääsemme lastenlääkärille joka toteaa vauvan oikein reippaaksi ja saamme lähtöluva kotiin, tosin vasta illalla koska osallistumme harvinaisten tautien tutkimukseen ja näyte kantapäästä voidaan ottaa vasta kun vauva on tasan 2vrk. Tutkimus kulki ennen nimellä NeoPilot, nyt se on eri nimellä (mitä en muista!!) mutta sama asia. Syödään vielä päivällinen sairaalassa ennekuin rupeamme odottelemaan, että isimies tuo kotiinlähtövaatteet. Iloisella mielellä pakkailen sairaalatavaroita ja olo on oikein hyvä. Ollaan saatu levätä muutama ansaittu rauhallinen tunti vauvan kanssa ihan kahdestaan (näin ison perheen äitinä sitä arvostaa!) vaikkakin muita alkaa jo olla ikävä. Ja omaa kotitorppaa, omaa sänkyä ja omaa kahvikuppia jonka voi täyttää ihan justiinsa kun haluaa.

Sanoessani heippoja kätilöille ja sulkiessani synnytysvuodeosaston oven takanani tunnen pientä haikeutta, tämä fiilis ja hetki irti muusta maailmasta on läpikäyty. Vielläkö joskus tänne samassa hommassa palaan en tiedä eikä kukaan tiedä. En kuitenkaan koe, että tämä olisi nyt tässä, että meidän lapsiluku olisi nyt täynnä... -Eikä sitä tarvitsekaan tietää. Ei kuulukkaan kun ei kukaan voi tehdä viisi vuotis suunnitelmaa, ei voi tehdä edes puoli vuotis suunnitelmaa. Kävelen hisseille reippaana, toisessa käsipuolessa turvakaukalo ja rakkauspakkaus -toisessa laukut. Maha on poissa ja olo on kevyt. Sielä ne oottaa autossa, isimies ja isot siskot. Naurattaa ja tyytyväisyys on katossa. Escortti kulkee kohti meidän landea ja yksi etappi on taas takana, uusi elämänmittainen edessä. Perheessämme on nyt kuusi ihmisjäsentä. Kaikki on hyvin, muuta ei tarvita.

"Mitä huominen ottaa, antaa sitä tänään vielä et voi kantaa eikä ne murheet meihin yllä " c.JT *************

Synnytyskertomus: Nro.4

RV 38+5 yöllä maha on outo, olokin on levoton. Väsyttää ja päätän kerrankin sulkea tietokoneen varhain ja kömmin peittojen alle. Nukun raukeasti ja mistään mitään tietämättä tämä on viimein yö kun olen raskaana. Viimeinen hetki kun pienellä ihmisellä sisälläni on hikka jota rauhoittelen silittelemällä vatsaani. Kello lyö tasan 3:30 kun pomppaan vaistoni varassa ylös sängystä, koko takapuoli on ihan märkä tai siis housut. (myöhemmin nimeänkin ne vauvavesi gollareiksi!) Pikkuisessa "paniikissa" hiippailen vessaan. Ei epäselvyyttä, lapsivettä ja paljon. Menen suihkuun mutta olo on sen verran outo ja jännittynyt että pikaiseen hanat kaakkoon ja pyyheturbaani päässä tallustan herättämään isimiehen ja kerron housuepisodin. Isimies herää kerrankin heti ja on alle 5.minuutissa jalkeilla. Sovittiin, että hän menee töihin ja tulee heti kun tilanne niin vaatii. TYKS:iin soittaessa selviää ,että käytäntö onkin nyt niin, että vesien mentyä sairaalaan tulisikin tulla heti (ei kuten ennen, että 12h sisällä)
6:30 soitan isimiehen heti takaisin kotiin ja herätän lapset. Koululainen pakkaa yökamansa reippaana koska olemme sopineet, että hän menee kaverilleen jos ja kun synnytyskeikka osuu arkeen niin pääsee kouluun. Pikkutytöt pakataan autoon ja hoitotarvikkeineen heille on vahtijat lähellä synnäriä. Supistelee ja ihmettelen ääneen miten tämäkin (neljäs) synnytys lähtee samalla kaavalla kuin aikaisemmat kolme. :) Annamme koiralle ruokaa sekä pääsee toviksi ulos... ja koululainen käy ruokkimassa kanit tallissa extra annoksilla. Roskiksien tyhjennykset, sänkyjen petaamiset ja tiskikoneen täyttö. Koti kunnossa ja kelpaa lähteä synnyttämään. Sairaalakassit olen pakannut jo paljon aikaisemmin eli isimies nostelee ne vaan autoon ja niin alkaa matka kohti uutta tuntematonta, reissu kohti uuden vauvan syntymää - kohti tilannetta jota emme vielä osaa ennakoida. Eikä ole tarvekkaan.

"Meillä on aikaa vielä nauruun, leikkiin ja rakkauteen iloon ja ukkosen jylinään Meillä on aikaa vielä kääntää kellot kohdalleen joka ainoa päivä on tänään..." laulaa JuhaTapio radiossa. Hymyilyttää.
Kello 8 tienoilla olemme TYKS:issä. (Tai mä olen, isimmies hurisuttelee viemään pikkutytöt hoitoon.) Ilmoittaudun ja istuskelen hetken aulassa keinutuolissa. Käsi vatsalla ihmettelen ,että tässä sitä taas ollaan menossa synyttämään. Supistelee hiukan. Pääsen hetimiten sydänääni/supistus käyrille. "Hienoo, nyt ollaan tekemisissä tekijän kanssa, sen huomaa kun olet niin rauhallinen...." Toteaa kätilö kun kysyy olenko kenties hakemassa kuinka monennetta lasta. Kaivan sairaalakassin uumenista pillimehun kehiin ja lähettelen muutamat viestit kännykällä "kanssa odottajille". Enkeleitä toivon mielessäni vauvalle, synnytykseen ja tähän mahdollisesti alkavaan koitokseen.

Kello 10 aikoihin mut siirretään kerrokseen 5. "hautomoon". Sairaalan lökärimekossa olo on jo todellinen. Viimeinen tikki "tästä ei voi enää perääntyä" on se kun nielaisen pikkulasillisen vettä ja kurkusta alas oksitosiini tabun. Kädessä teipattu kanyyli ja letkusta matkustaa suoneen antibioottia koska olin agal positiivinen. Odotan reippaana alkavaa trippiä sekamelskaisin ajatuskuvin.

11:30 nautimme vielä lounasta muitten äitien kanssa päiväsalissa. Juttu lentää ja mä olen tällä kertaa konkari, muilla on tulossa joko toinen tai kolmas vauva.
Eka kertaa huomaan katsovani kelloa "sillä silmällä" siinä 13 aikaan. Isimies on jo päässyt sairaalaan ja oleillaan yhdessä päiväsalissa. Käyrillä olin ja kaikki siinä jees. Töpsöttelen kyselevin askelin käytävää ja pitelen selkää. Ladataan kännykkää ja ihmetellään. Ensimmäinen "Ai perke**" lipsahtaa kahden aikaan ja siitä ne lähtee tihenemään: SUPISTUKSET. Muistijälki ei taaskaan kertonut niitten tuntuvan tältä. Se ,että joku sahaa selästä selkärankaan ja jatkaa siitä vatsan seuduille.... Kaveri päiväsalissa sanoo,että: "Ehkä sun kannattaa jo mennä kysyyn pääsetkö käyrille?!" ... "Ei ne mulle enää mitään anna..." sanon ja taaperran sitten kätilölle huikkaamaan, että pääsenkö käyrille: Samalla kuitenkin supistus vetää mua kippuralle ja kätilö toteaa, että mun posket on niin punaiset ja naamasta näkee, että sattuu ja ehdottaa sisätutkimusta. Hyvä, että pääsen pöydälle.
Kello 14.55 kohdunsuu on auki 6-7cm , saan heti siirron saliin. (eli isimies käskytykseni alaisena kerää tavarani ja sitten lähdemme hissille. Haluan itse kävellä.) Hississä puhisen naama punaisena, nojailen hissin seinään ja tsemppaan itseäni. Ajatustasolla matkustan jossain ihan muualla kuin muutaman kerroksen sairaalassa.
15.00 salissa ... Raastaa, viiltää, tajunnan lamauttavaa kipua mutta hallittua ja tiedän, että aallon mukana meneminen auttaa siihen jotta pian meillä on vauva. Ilokaasumaski on tarjolla mutta heilautan kädellä ,etten tarvitse. Kuulen isimiehen kertovan jotain siitä kuinka siitä tuli mulle paha olo ekalla ja toisella kerralla... Luomuna matkustetaan.
Se tunne (Lähiömutsia lainaten "ripulipaskahätä vieraalla torilla vieraassa kaupungissa OSUU JA UPPOO!) kun alkaa ponnistuttaa. Muutamalla supistuksella olen valmis ja saan alkaa ponnistaa. Kätilö ehdottaa, että saan synnyttää seisten jos haluan: "Mutta sitten sun täytyy kuunnella ja totella mua, ponnistat kun saa ja et ponnista kun sanon että ei saa ponnistaa, OK?" Pelisääntökeskutelu käydään muutamassa sekuntissa. Sopii, sanon ja sitten mennään. Muutamalla aallolla tunnen kuinka vauva liikkuu alas. Pian se syntyy. Kätilö sanoo mua supernaiseksi. ) Kuvitteellisesti ehdin ajatella kuinka sairaalakolttu on viittana....) Kiitän ja naamari punaisena rutistan isimiehen kättä, hetki aiemmin hänet komennettiin auttamaan säkkituoleja sängylle joihin saatoin "nojata" (piilottaa pääni!!) "Syntyy..." sanoo kätilö. "Käsi poskella pieni, Tervetuloa..." Kuulen itkua. Pienen ihmisen.
15:17 kurkitaan kellosta syntymäajaksi.... "Kumpis täältä tulikaan...?" Kätilö nostaa vauvan jaloistani sängylle eteeni ihasteltavaksi. TYTTÖ. Sydän pakahtuu. Kivut ja tuska on poissa, tilalla autuas kiitollisuus ja onnellisuus. Tyttö itkee ja kuivatan häntä hieman lakanaan. Pisteet annetaan 9/10/10 (pikku draama osuu synnytyksen loppuun kun napanuora on kaulan ympäri mutta se löysätään heti ja kaikki on hienosti!) Vauva pääsee suoraan syliini, oikeastaan suoraan tissille. Se onnistuu samantein. Myöhemmin mitataan pituudeksi 50cm ja painoksi saadaan 3280g.
  

KULTAA, TIMANTTEJA JA TÄHTIPÖLYÄ.

(Kiitos Odotuksessa kanssa eläjille, ystäville ja tutuille***)

Mykistymistä & Onnenhuumaa

Maanantaina vielä menimme juoksujalkaa kakkosen kerhoon. Maha kipristeli, supisteli ja hyppi mukana. Silloin en vielä aavistanutkaan mitä seuraava yö toisi tullessaan.
Se toi mukanaan vesien menon. Kiireellä lähdön sairaalaan käyrille ja isimiehen rumban hoitaa isommat lapset hoitoon. Tiistaina päivällä meillä oli uusi, pieni ja tuore ihanuus sylissämme. Vauhdilla maailmaan syntynyt tyttö veti jalat alta - tässä pelissä kovempikin nainen pehmenee.
Tätä on mykistyminen. Tässä on onni. Elämä jatkuu , nyt yhdellä lapsella enemmän.
Lisää juttua tulossa kun saan itseni kasaan **** Olen niin rakastunut!
 

Tuubitus reissulla!

Kakkosella on ollut riesana niinkin arkinen vaiva kuin korvatulehdukset. Mietin kuitenkin, että tästä on ihan hyvä postaus tehdä koska ainakin itselle se oli taannoin uusi juttu. Keräsin silloin mututuntua kaveripiiristä ja netistä. Ne alkoivat flunssan ja yöllisen yskän merkeissä kun hän oli muutaman vuoden. Aluksi en osannut oikeastaan edes ajatella, että syynä olisi korvat koska esikolla ei ikinä (kopkop*) ole korvissa ollut mitään. 2013-2014 vuoden vaihde oli hektisintä aikaa oireitten pintaan nousuun. Alkoi oikein kunnon ralli terveyskeskukseen ja antibioottikuurien annostelu. Kunnes kuureja saikin mittailla jo lähes joka toinen viikko. Meillä kakkonen ei koskaan oikeastaan valittanut korviaan eli ei ollut niinkään helppo asiaa itse arvioida. Lopulta lääkäri määräsi meille lähetteen korvalääkärille ja sieltä saimmekin heti diagnoosin: Liimakorva - tuubitukseen. Nippu lippulappusia lähti kotiin missä kerrottiin korvien ilmastointiputkien asentamisesta (http://www.ite.fi/fi/palvelut/leikkaussali/korva-+nena-+ja+kurkkukirurgia/korvien+putkitukset/)
itselle nämä oli uusia juttuja kun en ollut ennen omalla kohdallani törmännyt.

Tuubitus toimenpide aamuna ei saanut syöttää lapselle mitään koska toimenpide tehdään nukutuksessa. Hampaat sai harjata ja niukalla vedellä huuhdella. Matka sairaalaan alkoi aamuvarhaisella kun isimies kyyditsi meidät paikanpäälle ja jatkoi sitten töihin. Mukana reissussa oli myös kuopus, reippaana ja tsemppaajana. Ensin ilmoittauduttiin ja sitten odoteltiin lääkärille pääsyä missä laitettiin mm."taikalaastari" (puudutusaine kanyylin laittoa varten) ja muut puudutusainelaput. Se meni hienosti. Sitten saatiin leikkihuoneessa odotella toimenpiteen alkua. (Äitiä jännitti paljon enemmän kuin itse potilasta!) Sitten olikin jo meidän vuoro: lääkäri tuli kutsumaan potilaan ja unikaverin ja äiti sekä pikkusisko saivat jäädä odottamaan aulaan. Pian tuotiin äidille unilelu ja kerrottiin, että tyttö nukutettu ja toimenpide aloitettu. "Pitkä" parituntinen äidille vaikka tiedostinkin, että sairaalassa tämä on ihan rutiinihomma.

Heräämössä ollessa hoitajat tarkkailivat potilasta ja kun uni oli poissa kiikutettiin lapsi sängyssä odotusaulaan ja reipas tyttönen siellä istui ja vilkutteli äidille. Noin 30 minuuttia malttoi meidän lapsi levätä ja herätä- sitten piti jo saada palapeli ja pillimehua sekä mehujäätelöä. Sideharson ja kanyylin tyttö oli jo kiireellä itse käärimässä pois mutta ehdimme sentään pyytää hoitajan hätiin. Toimenpiteessä oltiin omilla vaatteilla. Sairaalankin vaatteet olisi saanut ottaa mutta koin helpoksi pakata mukaan varavaatteet jos tarvetta olisi ollut. Ennen kotiutusta ja soittoa isimiehelle kyytiin saimme vielä ohjeet korvien jälki seurantaan. Yhteensä aikaa sairaalassa kului noin 6 tuntia.

Isiä odotellessa oli jo vauhti päällä. Tosin hiukan unenpöpperöisyyttä oli kyllä havaittavissa mutta hyvillä mielin kohti terveempiä korvia!

Kotimatkalla pikku potilaalle laskiaispullaa eli hieman lellittelyä. Äiti nappasi samalla hevosille rehua maatalouskaupasta ja sitten käytiin ostamassa vielä apteekista Ear Band-it uimarin korvapanta ja korvatulpat. Pannasta tulee vakiovarustus suihkuun sekä kylpyyn ja uintiin koska vettä korviin ei saa päästä.

Putkien laittamisesta on nyt aikaa kulunut jo 8 kuukautta. Muutaman kerran on käyty näytillä lääkärillä ja toistaiseksi samat tuubit on vielä paikoillaan. Mitään tarkkaa aikaa ei meille sanottu milloin ne pitää ottaa pois jos eivät itsestään pois tule. Seurataan ja sen mukaan mennään miten korvat voi. Mutta meillä tuubien laitto auttoi liimakorva vaivaan ja saatiin jatkaa arkea korvat terveempinä!
Toivottavasti jutusta oli jotain hyötyä tai ainakin infoa teille keillä asia on aiheellinen ****








Syystuulet!

Esikoisen ottama kuva äitistä RV 39 :)

Erilaiset mietteen ja aatokset on seurana kun lokakuun puoliväli on jo ylitetty. Aurinko on vielä näyttäytynyt aika mukavasti ja maaseudulla tehdään syystöitä. Mulla on eriskummallinen olo kun nyt ei ole poneja pihassa. Niistä on aina oma tallirutiini ja puuhailut kun palaavat laitumilta. Perheen kanssa arki rullaa tutuissa uomissa. Koululaisella on harrastukset ja kaverit, omat menot ja meiningit. Niin ne kasvaa ja kehittyy. Kakkonen on kova ulkoilemaan ja saappaita saa olla monet kun niillä viipottaa ja välillä roiskitaan oikein kunnolla lammikoissa. Kuopus (tämän hetkinen!!) kävelee ja juoksee minkä vaan 1v4kk taitaa, kyllä saa jo tällä mahalla pinnistellä, että perässä pysyy.

Siskokset puistossa!

Ajatus karkailee jatkuvasti omaan oloon ja välillä koen jopa olevani itsekäs. Mietin vaan tuntemuksia ja sitä milloin mahtaa alkaa tapahtua. Vaikka koko ajan ympärillä tapahtuu paljon ja aktiivisella vireellä juoksee päivät silti ehdin pohdiskella raskauden loppumetrien verkkautta. Toisaalta olen tosi kiitollinen kun kaikki on mennyt näin hyvin ja olemme turvallisilla viikoilla.


Omalla pihalla!

Syksyn tuomat muutokset on vielä siinä osin edessä päin, että saadaan uusi vauva taloon ja taloksi. Uskon kuitenkin, että kun hän on täällä on kuin hän olisi aina ollut. Koitan olla stressaamatta materiaalisista puolista mutta huomaan itsessäni pienen hamstraajan silti. Kirppareilta on löytynyt kivoja pikkujuttuja ja eilen vierailin nettisivuilla joilla olen jo jonkin aikaa himoinnut tietynlaisia lasisia tuttipulloja. Saa nähdä toteuttaako joulupukki toiveeni ;) ?! Tärkein ja suurin toiveeni on kuitenkin nyt, että kaikki menee loppuun saakka hyvin ja saamme pian pikku ihmisen tänne luoksemme.








Syksyn tunnelmaa!

39.raskausviikko

Taas vaihtui viikko. Nyt kun katsoo taaksepäin tuntuu ,että aika on mennyt todella nopeasti. Piipahdin eilen neuvolassa kokonaista yhdeksättä kertaa koko raskaudessa, kertoja on vähennetty. Eikä nyt automaattisesti olekaan enää kerran viikossa neuvolaa vaikka ollaan "jo" näillä viikoilla. Olin hämmentynyt vaikka tiesinkin käytännön olevan tämä. Jos raskaus sujuu muitta mutkitta ja äiti voi hyvin ei ylimääräisiä käyntejä enää ole. Jos siis en synnytä kahden viikon sisällä niin seuraava neuvola on muutama päivä ennen laskettua aikaa. Ja jos menee ohi lasketun niin yliaika visiittikin on vasta kaksi viikkoa lasketun jälkeen. Eipä tässä siis tarvitse enää käppäillä neuvolareissuja liian usein ainakaan. Sinänsä ei haittaa kun kaikki on mennyt hyvin.

Tyttöjen vauva-aika kirjoja on tullut selailtua nyt aika paljon!

Nuorin oli mukana neuvolassa, häntä kovin jännitti sydänäänet. Kieltämättä mitä 1v4kk voikaan ymmärtää kun epätarkasta radio "härpäkkeestä" kuuluu ufomaista laukkaa. Itsekin toisinaan miettinyt, että eikö täti voisi volyyminappia hieman hiljaisemmalle laittaa?
Kaikki mittailut painosta veriarvoon ja paineisiin tsekattu. Ainoa paine mikä taitaa olla korkealla on mutsin pään sisällä. Kun ei enää malttaisi odottaa. Tieto siitä lasketun ajan plus miinus 14 vuorokaudesta alkaa ottaa jo kupoliin. Onneksi meillä kuitenkin kotona piisaa tunnelman ylläpitäjiä ja vauhdin mestareita. Kolme lapsosta, mies, koira ja kaniinit pitävät äitimuorin liikkeellä. Ei ehdi ihan joka sekunti laskemaan supistuksia ja vihlomisia. Sukat on kuitenkin nostettava lattioilta, pyyhkeet kurkoteltava ovien päältä. Kuorittava perunoita ja keiteltävä kastikkeita. Väsytti tai ei väsyttänyt. Yläkerran lattian koolaus projektiin mua ei enää ole huolittu: Että kyllä se on nykyään yksinmaan "marttailut" tämän muorin osa-alue. En laita vastaan. Olen aikoinani saanut kyllä lapioida vanhoja lämpöeristeitä, villoittaa, raudoittaa ja nyppiä nauloja hirsiseiniltä. Naputella tuulensuojalevyjä ja ihmetellä mitä eroa on vesivaa`alla ja vatupassilla?! ;) Tällä vatsalla on ihan kiva olla hellan edessä. (*näistä hommista lisää tarinaa myöhemmin!)

Lapsille on taas luettu "meille tulee vauva" aiheisia tarinoita :)

Listaanpa tähän loppuun vielä tämän raskausviikon plussat ja miinukset:
+
Kuulaat syyspäivät
Suhteellisen hyvin nukutut yöt
Syyslomat kouluista ja kerhoista
Isimiehen "kesäloma" viikko
(miten nämä liittyy raskausviikkoon? No mielialaan!)
Suklaalevyt
Supistelut (ehkä jotain edistystä tapahtuu)
Sairaalakassit katsottu useaan otteeseen
Lasten hoito järjestetty kun synnäri kutsuu
Painoa ei ole enää tullut lisää itselle
-
Jalat (kipeät)
selkäsärky
issias
käsien turvotus
pään sekavuus ;)
karkkihimot
cocis huuma
asioiden toteuttaminen nollissa

Loru äitiyspakkauksen kuvakirjasesta :D

Tästä taas vaan eteenpäin ja jännityksellä kohti uutta raskausviikkoa ja valmistautumista siihen, että pian meillä pitäisi olla uusi pieni ihme sylissämme, perheessämme. ********

Loppumetrit!

 

Tämä fiilis nyt on liikekannalla tasan tarkkaan kaikilla niillä äideillä jotka odottaa - odottaa ja odottaa .....
Laskettuaika ei ole ihan vielä edes käsillä mutta käsin kosketeltavan lähellä kuitenkin. Niin lähellä, että jokainen kiputila, viilto, paineen tunne saa sydämen hyppäämään kurkkuun: Joko nyt? Mikä se oli? Pitääkö lähteä sairaalaan? Ja taaskin "vain" ennakoiva. Ei vielä mitään. Huokauksia yöllä kun pimeydessä muut nukkuvat. Päivät tuntuu kuluvan askareitten lomassa kyllä vauhdilla mutta koko ajan päässä soimaa se tieto sitä, että pian on pakko synnyttää. Se pelottaa mutta samaan aikaan harmittaa kun ei vieläkään mitään. Pitää siivota, laittaa ruokaa, vaihtaa vaippaa ja nukuttaa. Tarkistaa läksyjä, pestä pyykkiä ja tarkistaa harrastusten alkamisaikoja. Kaiken tekee rutiinilla vaikka mieli matkustaa jossain vauva transsissa.


Samaan aikaan päällä oleva seesteisyys on ristiriidassa kiihkeään odottamisen tunteeseen. Tunteet sahaavat milloin iloisissa milloin surullisissa asioissa. Alan vaan olla tosi kypsä. En viitsi vastailla kaikille enää kysymyksiin : "No oletko vielä yhtenä?" ja sitten taas jos kukaan ei ole kysynyt mitään saatan raivota siitä. Mieliala on herkkä ja myrskyinen. Lapsille osaan sentään vielä olla suhteellisen "normaali" ... ehkä? Miehelle: En.



Pihalle lähtö kahden nuorimman kanssa käy jo jumpasta. Hiki valuu kun on saanut puettua sadevaatteet lapsille ja sen jälkeen supistelujen kourissa itselleni tennarit. Alati alas painava pikku nyytti muistuttaa mutsia terävillä liitoskivuilla (nyt tiedän mitä ne on!) ja issiaksella. Teen silti vieläkin kauppareissuja kävellen. Kädet turvoksissa ja ilman vihkisormusta. Isomman lapsen jääkiekkotreeneihin en ole jaksanut lähteä enää ollenkaan. (sekin harmittaa!) Hyvä, että klaaraan tämän himasirkuksen täällä. Iloisesti olen lähetellyt onnitteluja ystäville joille on jo beibit ikään kuin putkahtaneet maailmaan ja ovat jo kotiutuneetkin äkkiä. Toki olen vilpittömän iloinen ja onnellinen heidän puolesta mutta taas palaa ajatus siihen, että mulla se on vasta edessä. Koko taistelu salissa. Jos edes sinne saakka ehdimme. Isoin pelko on ,että beibi putkahtaa "väliaikaiseen" Escortiimme. Ja ettemme ehdikään viemään lapsia hoitoon. No niin, nyt meni taas yli. Ei saa mennä merta edemmäs kalaan: mutta aivot on vaan niin Odottajan "narikassa", että ei voi mitään. Voisin kontata (jos se tällä massalla onnistuisi!?) jonnekin metsänsiimekseen kannonkoloon (Ei, en synnyttämään!) mietiskelemään asioita YKSIN. Pelkoa en myönnä tuntevani mutta tunnen kuitenkin. Sanon olevani kokenut odottaja, mutten ole kuitenkaan. Tiedän kuinka asiat tulisi mennä mutten tiedä sittenkään. Sitten taas "käsky käy" : Ruokaa pöytään, iltapesut, pihalle, lastenhuonetta siivoamaan, koira ulos............................


  
Muistuttakaa mua tästä olosta JOS ja KUN mä joskus alan puhumaan viitosesta :D  *******

Paluu synnärille - 2013

TARINA "kolmosen" SYNTYMÄSTÄ, OLKAA HYVÄ !



"Odotin sua ennen kuin
sä tiesit musta mitään
kaiken aikaa tuntenut sut oon...."

(J.Tapio :haaveilija)
 


pe *toukokuussa 2013 RV 41+1

klo. 4.40 "Vanhalla kaavalla" lapsivettä menee...(molemmista tytöistä synnytys on käynnistynyt vesien tihkumisella ,ei supistuksilla)

isäntä on juuri lähtenyt töihin ja hälle lähtee viestiä kännykkään ,että vihdoin viimein tänään taitaa olla lähtö synnärille....Vastaa heti että : "OK" - viestiä lähtee myös äidille ja muutamalle muulle "kanssa eläjälle" ..

7.00 asia on jo varma ja päätän että perun ainakin aamulle varatun neuvolan -sinne tuskin kannattaa enää mennä!

8.30 Esikoinen lähtee kouluun normaalisti mutta sanon, että tulee heti koulusta kotiin koska masukki saattaa olla jo pakkaamassa laukkua..

Päivä kuluu siivoillen, pakkaillen sairaalalaukkua ehkä 5.kerran mutta nyt se on eteisessä.. Kiroileva Siili laukun päällä kuvassa kysyy:

"KÄYTSÄ USEIN TÄÄLLÄ??" kiteyttää mun fiilikset aika hyvin, naurattaa, jännittää ja hermostuttaa. Pesen silti viellä koneellisen pyykkiä ja pyyhin pöydän, jääkaapin ovet ja laskostan vaatteita...

12.00 Isi tulee töistä, käy viellä suihkussa ja syödään. Hän pakkaa ja oman repun, pari lehteä ja Ediä sekä vichya. "Hermostuneisuus" huokuu autossa kuumuuden seurana- typerinä vitseinä ja huulen heittona, jopa esikoinen kertoilee kuulemiaan tsoukkeja: esim.

"Mikä on maailman typerin puujalkavitsi??? No sitä vuollaan vasta!!" :D ja

"Mitä kävi kun auto ajoi joen yli? No, Joe kuoli."

14.21 Motarilla laitan äitille viestin että tytöt on tulossa. Saatetaan heidät mummille 5.kerrokseen. Tuntuu hassulta että tässä sitä ollaan menossa synnyttämään vaikkei "taaskaan" viellä tunnu missään.

16.07 Tyksissä. (nyt alkaa hiukan kelloajat olla selleen ja tälleen että pitää tarkistella papereista) 9.kerroksessa meidät vastaan ottaa Kätilö hymyillen... "Me nyt tultiin sitten tänne...synnyttämään..." naurahdan ja Kätilö vastaa että "oikea paikka, tervetuloa" :)

Päästään käyrille, sydänäänet piirtyy kauniisti ja supistuksiakin saadaan paperiin.. Mä en haluu maata sängyllä joten vaihdetaan isännän kanssa paikkaa, hän ottaa torkut sairaalapedissä mutta vaatii että herätän ennen kuin hoitaja tulee koska lupasivat seuraavaksi ottaa lapsivesinäytteen sekä Agal.testin - heh, herää onneksi ennen!



Lapsivettä on mennyt ja Agal.testissä näkyy plussa eli olen positiivinen ja saan siis ennen synnytystä antibioottia kanyylin kautta. Bakteeri ei kuulemma ole vaarallinen minulle millään lailla mutta saattaa vauvalle aiheuttaa esim.infektioita eli antiniootilla ennaltaehkäistään tätä!

Siirrymme osastolle "hautomo" eli kerrokseen 5. Odottamaan synnytyksen edistymistä... Saadaan kamat paikoilleen ja istuskellaan tovi huoneessa, saan heti tarjottimella ruokaa: Oiva palvelu! Ruoka maistuukin. Törmäämme käytävällä samassa jamassa olevaan ponipiireistä tuttuun kaveriini :) itkunauruhan siinä ihan pääsi molemmilta kun tajuttiin että yhdessä ollaan monet näyttelykehät ponien kanssa juostu ja nyt sitten ollaan synnärillä... Maailma on niin pieni!

17.26 isäntä lähtee kuskaamaan mummia ja lapsia kotiin, ja lupaan hälyttää paikalle kun TOSIPAIKKA tulee. Jos mitään ei tapahdu aamu 11 mennessä niin synnytys käynnistetään... tuntemukset kertoilee ,että ei tarvitse.. viellä ei supistele...no vähän mutta ei mitään hälyyttävää!

17.55 Kanttiiniin Kissmet jätskille ja kahville itseni ja mahan kanssa. Nyt ollaan kaupungissa niin pitäähän sitä nyt kaffelle mennä :) naurattaa... masu viellä mukana niin antaa mennä vaan viellä naperolle namia!! Kännykkä kuumana.

23.00 saan ensimmäisen antibiootin,kefliniä, se valitaan sen mukaan ettei joukossa ole Amoxia koska olen sille allergisesti aikaisemmin reagoinut mm.nokkosrokolla.. No way nyt mitään allergiaa. Ollaan päiväsalissa,

C.S.I. sarjassa ratkaistaan vakavaa murhaa, kätilö kehuu samalla mun suonia,että "vau nää on niin hyvät" ja kysyy onko piikki kammoa, -ei, ei ole sanon ja kerron mitä lävistyksiä mulla on "nuorena" ollut.. kaksi äitiä poistuu paikalta kun verta lentää kanyylin päästä.. mua naurattaa, "niillä tais mennä kaffet väärään kurkkuun" ;) Minkäs mä voin mun käsisuonille ,että ne on niin esillä! Unelmasuonet kuulemma. No se on hyvä!



Samaan aikaan kun antibiootti alkaa tippumaan tajuan etten enää kokoaikaa pysty istumaan paikoillani vaan tekee mieli venytellä ja vatsa on 10min.välein ihan "football" ja kiristää, nipistelee... kyttään kelloa ja tippaletkua ja telkkaria... Hyvä, ettei meillä kotona ole TV:tä niin se oli niin mielenkiintoista, etten heti tajunnutkaan että mullahan on suppareita jo säännöllisesti... Siinä vaan törrötin niinkuin pahanen maalainen, hörpin lasitolkulla vettä kun kahviakaan ei ollut tarjolla ja janotti... hoitaja kehoittikin juomaan koska vauvan sydänäänet olivat välillä tosi villit ja juominen auttoi laskemaan niitä... no hänhän oli vaan kiiruulla pakkaamassa yksiöstään tavaroitaan eikä äiti ihan viellä snaijannut sitä :D





la *vuorokausi vaihtuu - 2013 rv 41+2

24.00 sanon kätilölle että supistelee kunnolla... sanoo ettei mun nenänpää ole viellä valkoinen ;) No päätän sitten jatkaa kävelyä ja tuijottelen välillä avonaisesta ikkunasta kadulle... suunnilleen 3v sitten oltiin samoissa puuhissa kakkosta hakemassa.. mutta silloin näkymät oli erisuuntaan.. nyt tuijottelin parkkihallia ja ihmisiä kadulla.. joku hakee kebabbia.

0.15 tienoilla sanoin että Nyt taitaa olla nenä valkoinen.. ;) kätilön tarkistuksen jälkeen sain "luvan" pakata kimpsut ja kampsut sekä soittaa isännälle että kannattaa startata carmobile mahdollisimman äkkii sairaalaan ja ottaa vaikka muutama juoksuaskel suuntaan 9.kerros sillä pian synnytetään....

Hississä matkalla ysiin kätilö toteaa, että: "Näin synnytetään, ei mitään aikailuja eikä epäilyjä vaan naisen voimavaroilla annetaan mennä!" Kätilö osaa tsempata,.. Tässä vaiheessa viellä kuvittelen saavani pian ihme lääkkeen kipuihin!



0.39 "salissa" Kätilö kysyy haluanko kivunlievitystä? "Mitä olis tarjottimella?" kysyn nauraen kun supistuksilta ehdin... "Ilokaasua tai lämpöpussi" Naurattaa koska olin valmis vetämään vaikka epiduraalin selkään mutta jaahas, ollaan siis tässä vaiheessa ajattelen....Kätilöt laittaa jo vauvalle valmiiksi K-vitamiini piikkiä ja puntaria jne... Isäntä saapuu paikalle, kysyy missä voi vaihtaa paidan... :) "TÄÄLLÄ" mä sanon ja Kätilöt sanoo että ihan täällä voi... Poistuvat siksi aikaa huoneesta. Taisi isi tulla suoraan nukkumasta..

Pidän sydänkäyrä piuha telinettä pystyssä ja kyttään ruutua silmät sirrillä... supistukset ei piirry paperille, eivät piirtyneet yläkerrassakaan mutta kätilö huikkaa ettei sillä ole nyt väliä kun kolmatta tehdään niin äitiä kuunnellaan, ei koneita! Ok ajattelen. Lämpöpussin suostun ottamaan selkään ja se auttaa henkisesti. Kandi ja isi meinaa ettenkö haluis huikkaa ilokaasusta, tarjoavat isillekkin... EN HALUA ja kätilö naurahtaa että "Asenne kohdallaan" , "Pian vauva syntyy" Pitää kuulemma sanoa heti kun haluaa ponnistaa....



Sänkyynkin koittavat saada mua mutta sanon että "Maate en mee ennenkuin on pak-ko." ... synnyttäisin vaikka seisten mutta kätilö meinaa etteivät saa vauvasta koppia :D naurattaa!

Supistukset on ihan *himpuran hyvät, vauva matkalla siis maailmaan, saan hallittua supparit hyvin nojaamalla sänkyyn käsillä ja kokoajan muistutan itseäni Ohjeilla: "Rentouta otsa ja leuka" ... mieleen juolahtaa "synnytyslaulu", olen vain lukenut siitä, Kätilö sanoo ettei hyräilyyn kursseja tarvita jos osaa hengittää oikein ja se auttaa... Ja hyräily auttaa... isännälle sanon,ettei tästä sitten puhuta julkisesti! Mutta nyt on pakko koska se oli hyvä kivunlievitys. Tässä synnytyksessä en kiroile,en potki. Enkä huuda. Olen niin Rock. Luotan siihen, että luonto luodessaan naisen synnyttäjäksi otti huomioon myös kivunsietokyvyn ja sen ettei mikään ole niin suurta kipua etteikö sitä nainen kestäisi kun kyseessä on oma lapsi. Se pikku ihminen jota on kantanut sisällään lähes vuoden.

Sitten ei kauaakaa kun sanon,että "kyllä hän sieltä nyt tulee" ...

Haikara on siis tosi lähellä!! Muutama ponnistus,vähäsen verta,hikeä ja kyyneliä.....isi,Kätilö,kandi ja kaksi paikalle ilmestynyttä opiskelijaa tsemppaavat kaikki vaikken mä heitä huomaa. Tai ole huomaavinani ;)

2.10 HÄN ON TÄÄLLÄ.... <3 PIENI TYTTÖ.

saa pisteet 10/10/10




Itkuhan siinä tulee. Äitille ja isille. Vauvallekin. Mutta hän taitaa itkeä koska haluaa maitoa. Hänellä on paksut mustat hiukset.

Istukka on ehjä ja täydellinen, mutta istukkaa en haluu katsella, sanoin kätilölle että mulle riitti C.S.I sarjassa nähdyt silmät.... Kätilö oottaa Finnbrain- tutkimukseen tarvittavat verinäytteet istukasta.(vapaaehtoinen tutkimus johon osallistutaan, odotusajalla jo täytetty kaavakkeita.) Isi leikkaa napanuoran. Heti kun kandi saa irrotettua napaklipsun väliin jääneen kumihanskan palasensa...se aiheuttaa hiukan naurua salissa...Oppia ikä kaikki, Kätilöilläkin.. Miettii taas, eikö sakset voisi olla terävämmät...saan 3.pikku tikkiä, annan opiskelijan laittaa ne koska ajattelen ettei tässä nyt enää voi karmivaa kauhu skenaaria kokea. Tikkaus menee ihan OK. Kandi saa langan neulan silmästä :D

Saadaan jäädä vihdoin kolmistaan huilaamaan. Isi ottaa torkut keinutuolissa ja minä petillä vauvan kanssa. Onnelisesti tässä jamassa.
3640g ja 50cm saadaan mitoiksi kun vauva on ensin saanut lämmitellä äidin paidan alla ja imeä maitoa. Hyvänkokoinen pirpana.


Vauva pääsee isin paidan alle kiikkustuoliin keinumaan ja mä suihkuun. Kätilö saattaa ja lupaa kuunnella, pitää kuulemma heti istua jos jos tulee huimaava olo. Etsin katseellani kylppäristä tuolia mutten näe... Lattialle en kyllä aio istua ;) En pyörry ja suihku on taivaallinen. Olo on kevyt. Vatsa tuntuu omituiselta kun ei enää ole isoa jalkapalloa.

Saadaan aamupala. Vauva viellä isillä. Syön ja hörpin kahvin antaumuksella!!

Sitten ruvetaan siirtymään äitivuodeosastolle :) Isi kantaa naperon paidan alla osastolle, mä vain oman pienen laukun. Kandi uhrautuu kantamaan "matkalaukun ja isin repun". Osastolla vallitsee yöllinen hiljaisuus lukuunottamatta vauvojen pientä itkua. Kuuntelen kätilön kertomusta ja ennenkuin poistuvat takaisin ysiin sanovat:

"Olet sellainen tehosynnyttäjä, omaat naisen kaikki voimavarat. Tervetuloa uudestaan:)" Kiitämme.

5.30 Me nassikan kanssa pääsemme huoneeseen 9. Isi lähtee kotiin missä nukkuu isosiskot sekä mummi. Isi oli rohkeasti mukana. Ei ole ihan Peace of cake katsoo vierestä. Mutta Maailman isoin ihme se aina on. Oman lapsen syntymä. Vaikka se olisi kolmaskin kerta.


"Tässä oon, ei tarvi sun
hapuilla tai huitoo
tässä oon ja suhun keskityn..."


Tämän tarinan saattelemana toivon kovasti ,että tämän nelosen kanssa menisi kaikki yhtä putkeen. Aina kaikki ei mene niin kuin suunnittelee mutta turha myöskään ajatella liikoja ;-) *******

Napanuora - sydämen ympäri!

Kiintymys äitiin ja kiintymys yleensäkin. Onko mitään muuta niin vahvaa sidettä kuin se minkä me saamme jo kohdussa?
Äitiys on elämän mittainen sitoutuminen. Kun laitoksella napanuora katkaistaan -siitä se vasta oikeastaan alkaa. Kahden matka uuteen ja jännittävään. Äiti joka kantaa lasta kohdussaan sen 9 kuukautta. Synnyttää. Ottaa lähelleen. Imettää ja rakastaa. Kantaa, hyssyttelee ja lellii. Antaa kaikkensa. Antaa rakkauden ja huolenpidon mihin vain äiti pystyy.

Pikkulapsi vaiheessa suhde on kiintymystä, välitöntä ja pyyteetöntä tarvetta ja hoitamista. Harppauksin loikitaan teinivuosiin. Sydänsuruihin ja mielen koukeroihin. Olen itse muuttanut kotoa pois nuorena. 16 - vuotiaana. Ehkä se on jättänyt sen "kaipuun" läheisyyteen, äidin hoivaan ja suojelukseen. Kaipuun siihen , että joku pitää huolta ja kantaa vastuuta. Linnut lentää pesästään - aina liian aikaisin. Joku sanoi joskus niin. Ei kai ole tässäkään asiassa oikotietä oppimiseen olemaan itsenäinen?

Ensimmäistä kertaa äidiksi tullessaan sen oivaltaa. Isompaa rakkautta ei ole. Olet valmis antamaan kaikkesi tuon pienen ihmeen edestä. Olet valmis taistelemaan ja tekemään kaiken mitä tilanne vaatii. Kautta aikojen on puhuttu "Leijona emoista" jotka pitävät aina pentujensa puolta. Ja niin se tulee olemaan. joskus vaan kestää aikansa löytää itsestäänkin se leijonaemo. Toisilla se tulee esiin heti ,toisilla sitä joutuu etsimään. Ja sitten on niitä joista sitä ei koskaan löydykään.

On olemassa lapsia ja äitejä jotka heti toisen ilmeestä, eleestä tai hymiöstä tekstiviestissä ymmärtävät mitä toinen tarkoittaa. Aistitaan ärtymys, huono olo tai muuten vaan arvataan jo puolesta sanasta mitä toinen tarkoittaa. Olen itse huumorilla sanonut, että mulla on napanuora edelleen sydämen ympärillä - niin kauan kuin olen kuulun sille yhdelle joka on mua kantanut sydämensä alla. Itse nyt äitinä koen hirveän vahvan tunteen siitä, että myös minun lapsillani tulee olemaan aina napanuora sydämen ympärillä. Äiti olen heille aina. Viimeiseen hengenvetooni saakka. Ei välimatkalla, ei ajalla tai paikalla ole merkitystä.
On erilaisia suhteita, toisenlaisia tunteita sekä kaikenmoisia tapoja ja eri elämäntilanteissa vastaan tulee asioita jotka ei ole ihan yksiselitteisiä. Kaikkea ei aina voi ymmärtää, eikä tarvitsekaan. Kaikkea ei aina voi jaksaa ja sekin on ihan normaalia. Mutta yksi on ja pysyy: Se on lahjana äidinmaidosta saatu kiintymys, kaikkensa antaminen ja välittömyys.

Tässä kirjoituksessa tunteet vei vallan ja sen huomaa, kuinka moni samaistuu? Kuinka moni on kokenut samoja? Miltä se tuntuu? ***

38.Raskausviikko

Selässä tuntuu välillä olevan pystyssä puukko. Yläpää ja alapää kinaavat siitä kumpi saa kokea enemmän tuskaa ja venymistä. Kokoajan olotila muuttuu ja kädet sekä jalat alkavat olla myös kisaamassa turvotuksesta. Mutta nyt ollaan voiton puolella. Pikkuinen nelonen olisi nyt syntyessään täysaikainen. Täysaikainen alkaa olla myös lapsen kantaja, odottaja ja synnyttäjä. Itku-potku-raivareita ja armotonta demoni toimintaa toisinaan oman pään sisällä. (#%!?=*^!! ja sen on saanut kokea kukapa muukaan "nahoissaan" kuin rakas siippani ja äitini tekstiviesti-purkaus-ralleista.)
 
Tukisukka ralli jota mä harrastin koko kesän ja vielä kuukausi taaksepäin on nyt jäänyt muistoihin. Tavallisilla sukilla olen antanut jalkojen taapertaa ja eivät ole siitä ottaneet nokkiinsa. Synnytyksen jälkeen toki saan edelleen jännittää kuinka jalat reagoivat tapahtumaan. Tuleeko lisää tukoksia, joudunko aloittamaan napapiikit vai meneekö vaiva ohi? Mehän seikkailimme jalan kanssa päivystyksessä alkuraskaudessa mutta ultrat oli puhtaat syvistä tukoksista silloin.

Suklaanhimo on vaan kasvanut. Olen aina ollut perso suklaalle mutta nyt addikti on jo hulppeaa luokkaa. Aamulla ensimmäisenä saatan kurkata kaappiin ja tarkistaa, että onko levyssä vielä tarpeeksi paljon illan hemmotteluhetkeen. En tajua miksi ja mikä saa tuon hulluuden aikaan? Asiaa heräsin enemmiten pohtimaan kun kakkonen kaupassa kysyi lastatessani kahta suklaalevyä kärryihin (kuin salaa!) ,että: "Äiti, onks noikin vaan vauvalle?"


Pesänrakennusviettiä ei edelleenkään ole tullut sen kummallisemmin. Paitsi, että meillä nyt on kokoajan pesänrakennusta koska rempataan ja laitellaan. Yläkerran lattian koolaus kuuluu nyt isimiehen "vapaa-aikaan" ja talon vanhat ikkunat (alkuperäiset 1926 vuodelta) joutuvat siirtymään uusien alta pois. Niin idylliset kuin ne onkin vei järki voiton, kun talvella ei kuurankukkien läpi näe edes pihalle. Meille siis tulee "asteita" lämpimämpi seuraava talvi. Mahtia!
 
Isossa perheessä lattiamoppia saa käyttää useammin liikkeellä kuin kerran viikossa. Aamulla, päivällä ja illallakin. Pyykkihuoltoa on aina ja tiskiäkin kertyy ihan mukavasti. Huomaan kyllä nyt raskauden loppuuolella olevani kriittisempi siihen, että koti olisi helppo siivota ja pitää järjestyksessä. Siksi kyllä lasten kanssa teimmekin diilin, että lelut "jaetaan" säilytyspussukoihin joista sitten aina jokin päivä löytyykin "uusia" juttuja. Tämä on nyt ainakin toiminut ja pitänyt niin leikkijät kuin äidinkin mielen balanssissa.
 

Kovin tässä jo fundeeraa laitokselle lähtöä. Milloin, missä ja miten? Meillä ei ole edes "selvää" kaavaa vertailla koska kaikki ihanuutemme ovat tulleet niin eriaikoihin: Esikoinen aika tarkalleen laskettuna aikana, kakkonen kolme viikkoa etuajassa ja tämän hetkinen kuopus meni viikon yli lasketun ajan.
Tästä vaan eteenpäin. Päivä kerralaan ja aika näyttää. Kuten vanha sanontakin kertoo: "Sitä jaksaa paremmin kun on mitä odottaa......" Toden totta. ********

Äidiksi 21, 28, 31 ja 32 vuotiaana - Kokemuksella!

Olen tulossa äidiksi "jo" neljättä kertaa. Se on mahtavaa, upeaa ja uskomatonta. Pyörittelin jo aikaisemmin mielessä, että vertailuja eri-ikäisenä äidiksi tulemisesta on vaikka missä ollut niin mikä etten vetäisi omia kokemuksiani yhteen pakettiin. Tämä tulee olemaan läpileikkaus omasta matkastani äitiyden myytteihin, äidiksi kasvamisesta ja tiestä joka jatkuu edelleen. Tie joka on ollut täynnä mutkia ja kivikkoja mutta myös hellyyttä ja lämpöä.

Ensinnäkin kaikki lapsemme ovat harkittuja, suunniteltuja ja toivottuja. Jo miehen armeija-aikana puhuimme, että haluamme nuorina lapsen/lapsia jos se suinkin on mahdollista. Ensimmäisessä raskaudessa ihan kaikki oli pelottavaa, todella omituista. Muuttuva vartalo, painon nousu ja kasvava vatsa herättivät miljoona kysymysmerkkiä. Oli puulla päähän lyöty vaikka olinkin kahminut tietoa eri vauva-opuksista ja olenhan ison perheen vanhin lapsi. Kokemusta lastenhoidosta kyllä löytyi, mutta itse odotus laittoi nuoren pään (myös isimiehen) sekaisin ja ulalle. Kaverit opiskelivat, olivat vasta alkaneet seurustella, oikein kellään ei vielä ollut lapsia edes suunnitelmissa. Jälkikäteen mietittynä tukiverkko oli heikko, kaverit olivat aivan eri aaltopituudella ja useat pitivät meitä ihan liian nuorina vanhemmiksi. Elämällä on kuitenkin tapana järjestyä. Ehdin täyttää 21 vuotta ennen esikoisemme syntymää. Asuimme tuolloin vielä pääkaupunkiseudulla ja synnärimme oli Hyvinkään aluesairaala. Synnytys oli helppo ja nopea, epiduraalilla ja ilokaasulla saatiin ihastuttava mustatukkainen tyttö maailmaan. Hän kietoi meidät heti pikkusormensa ympärille! Koska olen elänyt esikon odotuksen ja synnytyksen nuorena on mulla isot sympatiat nykyäänkin "teiniäitejä" kohtaan ja oikein mielenkiinnolla olen seurannut ko.TV ohjelmaa sekä lukenut "nuorten" äitien blogeja. Siitä se arki perheenä kuitenkin lähti. Kasvukipuja, roiskuvaa rakkautta. Rikkonaisia päiviä ja öitä. Riitoja, parisuhde kriisiä, erossa olemista ja yhteen palaamista. Entistä vahvempina ja varmempina, että me olemme perhe. Etsikkoaika meni ohi ja oli aika suunnitella tulevaisuutta eteenpäin kolmihenkisenä perheenä. Yhdessä.

Pikkukakkosta odottaessani olin 28 vuotias. Meillä oli omakotitalo jota remontoimme (jo silloin!) Oli farmariauto ja tukiverkostoa. Ystävillä lapsia ja varsinainen vauvabuumi vuosi, isoimmalle osalle tuttavia ja kaveriperheitä odotettiin vauvaa. Vertailtiin vaunuhankintoja, puhuttiin mahoista ja odotuksen tuntemuksista. Ei ollut enää epävarmuutta eikä kysymysmerkkiä jokaisen asian suhteessa. Painoin töitä ponien kanssa kotitallilla ja esikoinen oli ihana eskarilainen sekä oikein äidin apuri. Laitoksella kaikki meni hienosti ja saadessamme esikoiselle pikkusiskon tajusimme kuin suuren ja ihanan onnen saimme. Mä tunsin kasvaneeni äidiksi. Menneet hömpöttelyt ja omat kasvukivut jäivät taakse ja astuin kenkiin joihin on vaan kasvettava. Ei ole oikotietä onneen, sama pätee äitiyteen: Siihenkin on vaan pakko kasvaa!

Kolmannen kierroksen lähdössä käyntiin ja odotuksen puolesta välistä saakka olin 31 vuotias. Aikuinen. Itseni tunteva. Parisuhde, koti, perhe ja vastuu kaikkineen olivat jo luoneet varmuuden omaan tietoon ja siihen, että me pärjäämme. Ympärillä oli tuttavaperheitä, melkein kaikilla oli lapsia 1-3 tai enemmänkin. Oli myös lapsettomia. Sekin puoli on tullut tutummaksi iän karttuessa. Tieto kuinka ison lahjan itse on saanut kun on lapsia annettu. Kaikki autokaukalon valinnasta sopivaan ensipetiin ja imetyspaitoihin saakka oli selvää eikä yövalvomiset pelottaneet. Rinnalla oli myös osaava "konkari" isimies joka ymmärsi miten raskaana oleva nainen saattaa käyttäytyä. Synnärillä kaikki meni hienosti. Luomuna maailmaan nopeasti saatu rakkauspakkaus -kolmas tyttö veti suut hymyyn. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Kiitollisuus ja onnellisuus olivat läsnä kun ymmärsimme miten hienon ja ainutlaatuisen tapahtuman me olimme saaneet kokea jo kolmannen kertaa.

Ja kun alkuun on päästy ei viitsi jarrutella: Nopeammin kuin olimme ajatelleet olimmekin jo salaamassa uutista plussaamisesta pikku nelosesta. Haave isosta perheestä on nyt todella lähellä. Se on hauska huomata kuinka ihmisten mielipiteet muuttuu mikä on sopiva lapsimäärä, mitkä on sopivat ikäerot jne. Elämme nyt jänniä aikoja, laskettuun aikaan on enää muutama hassu viikko. Oma olo on rauhallinen mutta kyllä silti jännittää. Äidiksi tuleminen nyt 32 vuotiaana on silti edelleen jännää ja ihmeellistä. Olen kuitenkin onnekas kun voin luottaa, että vauvalle on täällä paikka ja monta odottajaa. Vaikkei kaikki materiaalinen puoli olisikaan ihan tiptop vaan ennemminkin heikunkeikun niin rakkautta ei häneltä tule uupumaan. On siskot, on äiti ja isi sekä monen monta serkkua. Mummi sekä vaari ja mami ja pappa. Iso joukko muita jotka elävät kanssamme odotuksen viimemetrejä.
Ja tiedän, nyt jos koskaan mä olen äidiksi ainakin valmis, mutta mikään ikä ei siihen kylläkään vaikuta. Kyllä se on ihmisessä joku ihan muu kasvu. Ehkä se on rakkaus? Vastuu? Tai jokin muu?

Tässä hiukan omia kokemuksiani äidiksi tulemisen ihanuudesta ja ihmeellisyydestä...... ja matka jatkuu ************
http://www.kaksplus.fi/ajankohtaista/kaksplus-blogit-12-uutta-blogia
Tuolta kannattaa käydä tutustumassa kaikkiin Kaksplussan blogeihin! Mielenkiintoisia ihmisiä, erilaisia äitejä sekä perheitä ;) Mahtavaa kuulua tuohon blogiyhteisöön!!!