Ensinnäkin kaikki lapsemme ovat harkittuja, suunniteltuja ja toivottuja. Jo miehen armeija-aikana puhuimme, että haluamme nuorina lapsen/lapsia jos se suinkin on mahdollista. Ensimmäisessä raskaudessa ihan kaikki oli pelottavaa, todella omituista. Muuttuva vartalo, painon nousu ja kasvava vatsa herättivät miljoona kysymysmerkkiä. Oli puulla päähän lyöty vaikka olinkin kahminut tietoa eri vauva-opuksista ja olenhan ison perheen vanhin lapsi. Kokemusta lastenhoidosta kyllä löytyi, mutta itse odotus laittoi nuoren pään (myös isimiehen) sekaisin ja ulalle. Kaverit opiskelivat, olivat vasta alkaneet seurustella, oikein kellään ei vielä ollut lapsia edes suunnitelmissa. Jälkikäteen mietittynä tukiverkko oli heikko, kaverit olivat aivan eri aaltopituudella ja useat pitivät meitä ihan liian nuorina vanhemmiksi. Elämällä on kuitenkin tapana järjestyä. Ehdin täyttää 21 vuotta ennen esikoisemme syntymää. Asuimme tuolloin vielä pääkaupunkiseudulla ja synnärimme oli Hyvinkään aluesairaala. Synnytys oli helppo ja nopea, epiduraalilla ja ilokaasulla saatiin ihastuttava mustatukkainen tyttö maailmaan. Hän kietoi meidät heti pikkusormensa ympärille! Koska olen elänyt esikon odotuksen ja synnytyksen nuorena on mulla isot sympatiat nykyäänkin "teiniäitejä" kohtaan ja oikein mielenkiinnolla olen seurannut ko.TV ohjelmaa sekä lukenut "nuorten" äitien blogeja. Siitä se arki perheenä kuitenkin lähti. Kasvukipuja, roiskuvaa rakkautta. Rikkonaisia päiviä ja öitä. Riitoja, parisuhde kriisiä, erossa olemista ja yhteen palaamista. Entistä vahvempina ja varmempina, että me olemme perhe. Etsikkoaika meni ohi ja oli aika suunnitella tulevaisuutta eteenpäin kolmihenkisenä perheenä. Yhdessä.
Pikkukakkosta odottaessani olin 28 vuotias. Meillä oli omakotitalo jota remontoimme (jo silloin!) Oli farmariauto ja tukiverkostoa. Ystävillä lapsia ja varsinainen vauvabuumi vuosi, isoimmalle osalle tuttavia ja kaveriperheitä odotettiin vauvaa. Vertailtiin vaunuhankintoja, puhuttiin mahoista ja odotuksen tuntemuksista. Ei ollut enää epävarmuutta eikä kysymysmerkkiä jokaisen asian suhteessa. Painoin töitä ponien kanssa kotitallilla ja esikoinen oli ihana eskarilainen sekä oikein äidin apuri. Laitoksella kaikki meni hienosti ja saadessamme esikoiselle pikkusiskon tajusimme kuin suuren ja ihanan onnen saimme. Mä tunsin kasvaneeni äidiksi. Menneet hömpöttelyt ja omat kasvukivut jäivät taakse ja astuin kenkiin joihin on vaan kasvettava. Ei ole oikotietä onneen, sama pätee äitiyteen: Siihenkin on vaan pakko kasvaa!
Kolmannen kierroksen lähdössä käyntiin ja odotuksen puolesta välistä saakka olin 31 vuotias. Aikuinen. Itseni tunteva. Parisuhde, koti, perhe ja vastuu kaikkineen olivat jo luoneet varmuuden omaan tietoon ja siihen, että me pärjäämme. Ympärillä oli tuttavaperheitä, melkein kaikilla oli lapsia 1-3 tai enemmänkin. Oli myös lapsettomia. Sekin puoli on tullut tutummaksi iän karttuessa. Tieto kuinka ison lahjan itse on saanut kun on lapsia annettu. Kaikki autokaukalon valinnasta sopivaan ensipetiin ja imetyspaitoihin saakka oli selvää eikä yövalvomiset pelottaneet. Rinnalla oli myös osaava "konkari" isimies joka ymmärsi miten raskaana oleva nainen saattaa käyttäytyä. Synnärillä kaikki meni hienosti. Luomuna maailmaan nopeasti saatu rakkauspakkaus -kolmas tyttö veti suut hymyyn. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Kiitollisuus ja onnellisuus olivat läsnä kun ymmärsimme miten hienon ja ainutlaatuisen tapahtuman me olimme saaneet kokea jo kolmannen kertaa.
Ja kun alkuun on päästy ei viitsi jarrutella: Nopeammin kuin olimme ajatelleet olimmekin jo salaamassa uutista plussaamisesta pikku nelosesta. Haave isosta perheestä on nyt todella lähellä. Se on hauska huomata kuinka ihmisten mielipiteet muuttuu mikä on sopiva lapsimäärä, mitkä on sopivat ikäerot jne. Elämme nyt jänniä aikoja, laskettuun aikaan on enää muutama hassu viikko. Oma olo on rauhallinen mutta kyllä silti jännittää. Äidiksi tuleminen nyt 32 vuotiaana on silti edelleen jännää ja ihmeellistä. Olen kuitenkin onnekas kun voin luottaa, että vauvalle on täällä paikka ja monta odottajaa. Vaikkei kaikki materiaalinen puoli olisikaan ihan tiptop vaan ennemminkin heikunkeikun niin rakkautta ei häneltä tule uupumaan. On siskot, on äiti ja isi sekä monen monta serkkua. Mummi sekä vaari ja mami ja pappa. Iso joukko muita jotka elävät kanssamme odotuksen viimemetrejä.
Ja tiedän, nyt jos koskaan mä olen äidiksi ainakin valmis, mutta mikään ikä ei siihen kylläkään vaikuta. Kyllä se on ihmisessä joku ihan muu kasvu. Ehkä se on rakkaus? Vastuu? Tai jokin muu?
Pikkukakkosta odottaessani olin 28 vuotias. Meillä oli omakotitalo jota remontoimme (jo silloin!) Oli farmariauto ja tukiverkostoa. Ystävillä lapsia ja varsinainen vauvabuumi vuosi, isoimmalle osalle tuttavia ja kaveriperheitä odotettiin vauvaa. Vertailtiin vaunuhankintoja, puhuttiin mahoista ja odotuksen tuntemuksista. Ei ollut enää epävarmuutta eikä kysymysmerkkiä jokaisen asian suhteessa. Painoin töitä ponien kanssa kotitallilla ja esikoinen oli ihana eskarilainen sekä oikein äidin apuri. Laitoksella kaikki meni hienosti ja saadessamme esikoiselle pikkusiskon tajusimme kuin suuren ja ihanan onnen saimme. Mä tunsin kasvaneeni äidiksi. Menneet hömpöttelyt ja omat kasvukivut jäivät taakse ja astuin kenkiin joihin on vaan kasvettava. Ei ole oikotietä onneen, sama pätee äitiyteen: Siihenkin on vaan pakko kasvaa!
Kolmannen kierroksen lähdössä käyntiin ja odotuksen puolesta välistä saakka olin 31 vuotias. Aikuinen. Itseni tunteva. Parisuhde, koti, perhe ja vastuu kaikkineen olivat jo luoneet varmuuden omaan tietoon ja siihen, että me pärjäämme. Ympärillä oli tuttavaperheitä, melkein kaikilla oli lapsia 1-3 tai enemmänkin. Oli myös lapsettomia. Sekin puoli on tullut tutummaksi iän karttuessa. Tieto kuinka ison lahjan itse on saanut kun on lapsia annettu. Kaikki autokaukalon valinnasta sopivaan ensipetiin ja imetyspaitoihin saakka oli selvää eikä yövalvomiset pelottaneet. Rinnalla oli myös osaava "konkari" isimies joka ymmärsi miten raskaana oleva nainen saattaa käyttäytyä. Synnärillä kaikki meni hienosti. Luomuna maailmaan nopeasti saatu rakkauspakkaus -kolmas tyttö veti suut hymyyn. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Kiitollisuus ja onnellisuus olivat läsnä kun ymmärsimme miten hienon ja ainutlaatuisen tapahtuman me olimme saaneet kokea jo kolmannen kertaa.
Ja kun alkuun on päästy ei viitsi jarrutella: Nopeammin kuin olimme ajatelleet olimmekin jo salaamassa uutista plussaamisesta pikku nelosesta. Haave isosta perheestä on nyt todella lähellä. Se on hauska huomata kuinka ihmisten mielipiteet muuttuu mikä on sopiva lapsimäärä, mitkä on sopivat ikäerot jne. Elämme nyt jänniä aikoja, laskettuun aikaan on enää muutama hassu viikko. Oma olo on rauhallinen mutta kyllä silti jännittää. Äidiksi tuleminen nyt 32 vuotiaana on silti edelleen jännää ja ihmeellistä. Olen kuitenkin onnekas kun voin luottaa, että vauvalle on täällä paikka ja monta odottajaa. Vaikkei kaikki materiaalinen puoli olisikaan ihan tiptop vaan ennemminkin heikunkeikun niin rakkautta ei häneltä tule uupumaan. On siskot, on äiti ja isi sekä monen monta serkkua. Mummi sekä vaari ja mami ja pappa. Iso joukko muita jotka elävät kanssamme odotuksen viimemetrejä.
Ja tiedän, nyt jos koskaan mä olen äidiksi ainakin valmis, mutta mikään ikä ei siihen kylläkään vaikuta. Kyllä se on ihmisessä joku ihan muu kasvu. Ehkä se on rakkaus? Vastuu? Tai jokin muu?
Tässä hiukan omia kokemuksiani äidiksi tulemisen ihanuudesta ja ihmeellisyydestä...... ja matka jatkuu ************
http://www.kaksplus.fi/ajankohtaista/kaksplus-blogit-12-uutta-blogia
Tuolta kannattaa käydä tutustumassa kaikkiin Kaksplussan blogeihin! Mielenkiintoisia ihmisiä, erilaisia äitejä sekä perheitä ;) Mahtavaa kuulua tuohon blogiyhteisöön!!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti