Laskettuaika ei ole ihan vielä edes käsillä mutta käsin kosketeltavan lähellä kuitenkin. Niin lähellä, että jokainen kiputila, viilto, paineen tunne saa sydämen hyppäämään kurkkuun: Joko nyt? Mikä se oli? Pitääkö lähteä sairaalaan? Ja taaskin "vain" ennakoiva. Ei vielä mitään. Huokauksia yöllä kun pimeydessä muut nukkuvat. Päivät tuntuu kuluvan askareitten lomassa kyllä vauhdilla mutta koko ajan päässä soimaa se tieto sitä, että pian on pakko synnyttää. Se pelottaa mutta samaan aikaan harmittaa kun ei vieläkään mitään. Pitää siivota, laittaa ruokaa, vaihtaa vaippaa ja nukuttaa. Tarkistaa läksyjä, pestä pyykkiä ja tarkistaa harrastusten alkamisaikoja. Kaiken tekee rutiinilla vaikka mieli matkustaa jossain vauva transsissa.
Samaan aikaan päällä oleva seesteisyys on ristiriidassa kiihkeään odottamisen tunteeseen. Tunteet sahaavat milloin iloisissa milloin surullisissa asioissa. Alan vaan olla tosi kypsä. En viitsi vastailla kaikille enää kysymyksiin : "No oletko vielä yhtenä?" ja sitten taas jos kukaan ei ole kysynyt mitään saatan raivota siitä. Mieliala on herkkä ja myrskyinen. Lapsille osaan sentään vielä olla suhteellisen "normaali" ... ehkä? Miehelle: En.
Pihalle lähtö kahden nuorimman kanssa käy jo jumpasta. Hiki valuu kun on saanut puettua sadevaatteet lapsille ja sen jälkeen supistelujen kourissa itselleni tennarit. Alati alas painava pikku nyytti muistuttaa mutsia terävillä liitoskivuilla (nyt tiedän mitä ne on!) ja issiaksella. Teen silti vieläkin kauppareissuja kävellen. Kädet turvoksissa ja ilman vihkisormusta. Isomman lapsen jääkiekkotreeneihin en ole jaksanut lähteä enää ollenkaan. (sekin harmittaa!) Hyvä, että klaaraan tämän himasirkuksen täällä. Iloisesti olen lähetellyt onnitteluja ystäville joille on jo beibit ikään kuin putkahtaneet maailmaan ja ovat jo kotiutuneetkin äkkiä. Toki olen vilpittömän iloinen ja onnellinen heidän puolesta mutta taas palaa ajatus siihen, että mulla se on vasta edessä. Koko taistelu salissa. Jos edes sinne saakka ehdimme. Isoin pelko on ,että beibi putkahtaa "väliaikaiseen" Escortiimme. Ja ettemme ehdikään viemään lapsia hoitoon. No niin, nyt meni taas yli. Ei saa mennä merta edemmäs kalaan: mutta aivot on vaan niin Odottajan "narikassa", että ei voi mitään. Voisin kontata (jos se tällä massalla onnistuisi!?) jonnekin metsänsiimekseen kannonkoloon (Ei, en synnyttämään!) mietiskelemään asioita YKSIN. Pelkoa en myönnä tuntevani mutta tunnen kuitenkin. Sanon olevani kokenut odottaja, mutten ole kuitenkaan. Tiedän kuinka asiat tulisi mennä mutten tiedä sittenkään. Sitten taas "käsky käy" : Ruokaa pöytään, iltapesut, pihalle, lastenhuonetta siivoamaan, koira ulos............................
Muistuttakaa mua tästä olosta JOS ja KUN mä joskus alan puhumaan viitosesta :D *******
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti