Supernaiset !!!

(kuva:netistä)

"Me nousemme junaan toiveita vailla mukana vain toisemme, kaikkemme siis Täältä loppui ilma mut' jossain se kulkee ja lempeä tuuli käy hiuksiis...."



Tarvitseeko kaikki jaksaa yksin? Pitääkö yrittää kantaa liian isoa taakkaa selässä itsekseen? onko hyvä jakaa mietteitään ja ajatuksiaan kun voimavarat hiipuu? Toimiiko suomen terveydenhoito asianmukaisesti kun kyseessä on pienten lasten vanhemmat? Otetaanko asiat vakavasti vasta kun on liian myöhäistä? Kuka täyttää neuvolan kyselylomakkeen kohtaan rastin jossa kysytään "oletko uupunut"? Kuinka moni on ajatellut olevansa yli-ihminen joka tekee kaiken, ihminen joka selviää kaikesta ja ihminen jonka kädet ei väsy askareisiin eikä jalat kulkemaan?

Kävipä niin, että mun kohdalle sattui pysäyttävä "herätys", sillä nimikkeellä mä itse siitä puhun. Kaikki tuli "puun takaa" niinkuin yleensä kai on tapana? Huomasin oireina puutumisen oikean puolen kädessä- myöhemmin oikean puolen jalassa sekä kasvoissa. Nenänpieli, suun ympäristö ja silmäkulma vetivät ihan kramppiin, pistelivät ja puutuivat. Tämä kaikki siis yhden päivän aikana. Mielessä siinsi kyllä taannoin tehty hampaan juurihoito josta puudute jäi kehoon oudon pitkäksi aikaa. Mieleen juolahti myös raskausaikoina kiusanneet pinnalliset laskimotukokset. Monta monessa.

Soittaessani 112 ja kurvaillessani ambulanssilla kohti ensiapuyksikköä kaupunkiin mielessä ehti harhailla monta kummitusta. Ehdin vain tuijotella jalkoihini potkaisemiani kuomia ja turvakaukalossa nukkuvaa imeväistä. Kotiin jäi odottamaan 1,5v, 4v, 11v ja mies. Minne äiti lähtee? Koska tuut takaisin? Mikä sulla on? Kuoleeko äiti? Kysymykset soi korvissani. (niin mustalla huumorilla totesin kyllä miehellä, että "vaihdanko saappaat vai on kai ihan sama lähdönkö mä täältä kuomat tai korkkarit jalassa,...." vielä en lähtenyt kumpaisillakaan!)

Neurolla tutkitaan kaikki, verikokeet - pulssi - sydänfilmiä - verenpainetta tarkkaillaan ja verta naukkaillaan monta putkiloa. Pääsen tippaan ja sanotaan, että otetaan nyt varuiksi se pään TT-kuva. Viipalekuva. Varjoainekuva. Päässä pyörii liikaa kaikkea. Vastailen kysymyksiin asiallisesti, löydän käsilläni nenän ja seison silmät kiinni kaatumatta. Kävelen viivallakin. Neurologisesti olen OK. Mä toimin. Ei aivoverenkiertohäiriöön liittyvää.

"Olkaa ihan liikkumatta, laitan nyt tätä varjoainetta se voi lämpöillä ja lämmittää mutta hengittelet vaan syvään, ei mitään hätää..." Olen putkessa. Tai ainakin mun pää on. Niskan alla painaa "penkin" rauta. Päässä soi edelleen laulun sanat:
*Eikä meistä jää mitään, aikojen päästä muista ei kukaan mihin päädyttiin Mutta jossakin tuolla paikkamme on ja jos niin ei käy, me olemme hengissä nyt ....*



Osastolla odotellaan tuloksia. Aivorakenteissa ei poikkeavaa. Huokaus. Hiljaa pakkailen itseäni ja lasta kotiinlähtöä varten. Tätini on onneksi tukena mukana. Näin se elämän rajallisuus välillä laittaa kovemmankin naisen hiljaiseksi. Tokkopa mä silti vitsejäni jättänyt. Taxilla kotiin. On ihan hiljaista. Kaikki nukkuu. Mun rakkaat.

Oireet ei kuitenkaan häviä. Kasvot puutuu, kieli on outo ja sitten iskee paniikki. Rintaakin puristaa ja pian ollaan taas sairaalassa. Samoja ns.neurologia kokeita. "Puhtaan" paperit ja konsultoidaan viellä tarkistukseen neurolle omalle polille sekä mahdolliseen pään magneettikuvanteeseen jos oireet jatkuu. Saan labra-aikoja ja sen sellaisia. Epätietoisuudella ja pelolla kotan siis jatkaa "arkea" oloillani ja tuntemuksillani. Jos tähän nyt mitään sopivaa osaa edes suupaltti bloggari mutsi keksiä niin ainakin sen, että kukaan meistä ei huomista tiedä -oli miten oli ja hyvä niin. (anteeksi kirjoitusvirheet, pitkät lauseet ja muut kielelliset virheet. Minäkin olen ihminen. Mutta minäkin olen tärkeä!)

"Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen
yö vie meidät, mä mitään muuttais en
Joskus kun mä lähden voitte värssyn kirjoittaa
Hän pystyi aamuun saakka tanssimaan"

Ystävät: mun omat supernaiset ja sielunsiskot. TIEDÄTTE KEITÄ TARKOITAN. Kiitos. Jokaisella on omat taakkansa kannettavana, oma tiensä kuljettavana mutta ei ajatella liian pitkälle. Mennään näillä korteilla. Kaikille kiireetöntä sekä stressitöntä Joulun aikaa - Joulu löytyy sydämestä, ei materiaalista vaikka onhan sekin toisinaan tarpeen. Landemutsi tassuttelee villasukilla ja koittaa ottaa lapsen mielellä pyhät. Ei muuta kuin kaffetta porisemaan ************

Auts Töks Töks !!!

Aki ja Turo ... (Lähde:netistä)

Vettä sataa muttei esiteini todellakaantodellakaantodellakaan suostu laittamaan kumppareita. Sukat on märät ja koulun urheilukentältä mustaa kumirouhetta löytyy sängystä, matoista ja jokapuolelta missä esiteini on tepastellut. Mitä sanoo äiti: "Oikeesti hei, ei voi olla noin typerä, ettei laita saappaita... missä sä oikein oot ollut kun jalat taas märät? Mitä tää on? Siis onko noin vaikeeta totella mitä äiti sanoo!?" ja mitä siihen vastaa esiteini: "Sä oot niiiiiin tyhmä!!!" (kantapäät paukkuu ja ovi heitetään kiinni, kuuluu kännykän plop-plop ääntä kun watsapp käy kuumana!)

"Otaks sää oikeesti paljain käsin sielt keittiön viemärin päält niit perunankuorii siis HYIJJJJ YÖKKK!!!!" Taas äiti tekee jotain kamalaa ja esiteini pääsee napsauttamaan. Herään päivä toisensa jälkeen enemmän ja enemmän siihen todellisuuteen, että meille on todellakintodellakintodellakin muuttanut "se" jonkalainen itse olin noin 20 vuotta sitten!

Silloin koulun pihalla huudettiin Pirkka Pekka Peteliuksen ja Aakke Kallialan"Auts töks töks" ja "Aaaapuvva Aaapuvvaa!!!" tai jotain sinne päin. Oltiin TOSI isoja. Oltiin TOSI hauskoja. Niin. Samalla kaavalla sitä vaan kasvetaan. Eletään ja hassutellaan. Haukutaan äitiä ja todetaan: "Musta ei ikinä tuu tollasta mutsii joka valittaa, kyttää, määrää, jäkättää....." Ja lause "Odotas kun sulla on omia lapsia!" -voi kuinka se ärsytti ja voi kuinka sille tuli naurettua räkäisesti ajattelematta sen enempää. Mutta KUINKAS sitten kävikään?

Mun äitillä oli aina sylissä vauva tai taapero. Niin mä sen muistan. Kun oon perheen vanhin. Ja meitä oli aika monta. Nyt ihan lämmöllä, ihastuksella ja rakkaudella. Silloin sitä ajatteli eri tavalla. Tuntui ettei se koskaan ehtinyt kokonaan kuunnella mua, se ei todellakaan osannut neuvoa mua läksyissä oikealla tavalla -eikä ainakaan sellain kuin kaverini äiti. Se ei pukeutunutkaan yhtään niin kivasti kuin muitten äidit. Sitäpaitsi mä häpesin sen omia juttuja, uskontojuttuja ja rönttäisiä kotihameita sekä röyhyrättiä olkapäällä. Nyt mä vaan mietin, että miksi? Kun se kuitenkin aina teki mun parhaaksi kaiken. Meillä oli aina puhtaat ja ehjät vaatteet, toimiva ja hyvä koti. Tilaa, oma piha, lemmikkejä, sisaruksia ja ruoka valmiina kun tultiin koulusta kotiin. Ja melkein joka päivä tuoretta pullaa, sämpylää tms.... (Tuohon leipomiseen itse en ole vielä kerennyt!)

Näkeekö mun esiteini mut nyt samalla lailla? Mun pitää sitä ehkä ihan kysyä. Näin valveutuneena omasta nuoruudestani voisin ehkä muuttaa sen negatiivisen energian positiiviseksi? Tai sitten sen vaan on joku suurempi voima määrännyt, että näin se tulee menemään vuosikymmen toisensa jälkeen. Mitä meillä viellä onkaan edessämme matkalla aikuisuuteen sitä ei osaa kukaan kertoa. Kasvaminen sattuu ja tekee kipeää. Sen jos minkä tiedän itsestäni. Mä tein kasvutyötä niin kauan ja se taitaa edelleen olla "vähän vaiheessa"?

Myönnän myös,että mun esiteinini mielestähän mä EN osaa mitään oikein kunnolla, siis niinkuin käyttää oikeenlaista ajanhermoilla olevaa puhelinta, mä näytän kuulemma usein tosi ryttyiseltä ja ryysyiseltä, mulla on kuulemma ollut AINA nuttura sekaisin päänpäällä ja kuulemma AINA tyhmä tapa sanoa asiat niinkuin ne on. MUTTA mä oon silti kuullut olevani "Ihan OK" ja "Kyl sä jonkun joululahjan multa saat" ja mulle on kuitenkin mm.koulun käsitöissä tehty esiliina ja savesta ponin pää , että en mä ihan "huono äiti oo".

Kasvattakaa lapsenne rakkaudella, antakaa aikaa ja ymmärtäkää: Ne on meidän kopioita ja kun ne alkaa kasvaa niin huomaatte niissä aikalilla samoja piirteitä kuin itsessänne jos meette ajassa taaksepäin tarpeeks paljon !! Näin puhun nyt suoraan sillä kokemuksella mikä mulla on. Ja KYLLÄ ajatukset, mielipiteet ja kasvatusmetodit muokkautuu matkan varrella kun tulee lisää vuosia "Sanokaa mun sanoneen" ;) Ja te jotka nyt valitatte siitä, että ette saa nukkua öitänne kokonaan tai ette ehdi muuta kuin vaihtaa vaippaa (mä teen sitäkin edelleen!) niin ODOTTAKAA kun ne on "isoja" ... Nukutte viellä vähemmän, murehditte viellä enemmän ja ikävöitte aikaa kun vaipan vaihtaminen oli "rankka duuni".. Allekirjoitan jo tässä vaiheessa myös lauseen: "Älä tee niin kuin minä teen vaan tee niin kuin minä sanon!" Että niin. RAUHAA, RAKKAUTTA JA LÄMPÖÄ SATEISEEN JOULUKUUHUN.

Että niin! (lähde:netti)

Kotihiiri vai erakko?

Perusluonteeltani olen ihmisistä tykkäävä, sosiaalinen ja tykkään olla muitten kanssa. Näin talven kynnyksellä tai oikeastaan keskitalvella (!!!) tunnen aina vaipuvani jonnekin "talviunille", tekee mieli jättää "verhot alas", tsillata kotikuteissa villasukilla aamusta iltaan. Häärätä tuvassa, kuunnella musiikkia, touhuta lasten kanssa ilman paniikkia mitä "pitäis" tehdä ja olla vaan omassa rauhassa. Liekö mun erakkomaisuus verenperintöä esi-isiltä?
Juttelin tässä puhelimessa neljännen tyttäremme tulevan kummisedän kanssa ja mulle jäi päähän hänen lause: ".. joskus illalla oikein jo odottaa seuraavaa aamua kun saa kahvikupin käteen ja alkaa rutiinit..." Sen olen itsekin aistinut, vaikka illalla aina väsyttää ja toisinaan on puhki olo kun koko päivä mennyt taas hulinoissa ja askareissa niin kyllä, seuraavaa aamua silti jo odottaa. Ja omia puhteita. Mulla ne on kotona olevan äidin hommia: Puuhellan lämmitys, koululaisen herätys, oma kahvikuppi(saavi!!) hetki jne.

Palaan mietteissäni varhais nuoruuteeni, olin poissa koulusta kuumeessa ja äitin kanssa istuin keittiön pöydän ääressä kahvilla (silloin jo olin kahvimanta!!) Sanoin äitille, että "isona mä haluun tehdä sellast työtä, et saan olla kotona ja juoda kahvia just kun haluun" : Ainakin siis se lapsuuden haave on toteutunut! Kahvia olenkin juonut, ties monennettako litraa elämäni aikana? Ja olen saanut tehdä työtä kotona ja edelleen saan olla kotona. En kaipaa hektisyyttä tällä hetkellä "ulkomaailman" tarjoamasta työelämästä -sen aika tulee sitten kun on sen aika. Nyt mennään tällä.

Sähköposti, facebook, tekstiviestit ja puhelut. Niitten käytön perusteella en ole erakko mutta tunnustan, että mulla on välillä ihan 100% erakkopäivä, joskus jopa erakkoviikko. Silloin haluan vaan öllöillä omassa pikku piirissäni perheen kanssa ja sulkea muut ulkopuolelle: Ja iän tuoman oman itseni tuntemuksen kautta voin jopa allekirjoittaa, että tällaiset erakko "kaudet" tekisi itse kullekin ihan hyvää tässä some-painotteisessa nyky-yhteskunnassa.

Mulla on ystäviä ja läheisiä sekä tyyppejä joiden kanssa olen paljon ja suuresti tekemisissä. Osalle olenkin kertonut, että ei kannata suuttua jos musta ei joka päivä kuulu- ja se ei tarkoita siltikään yhtään mitään, että mulla olisi asiat huonnosti tai, että nyt pitää kutsua #hätäkahvit huudeille; Mikä ei ole hullumpi idea noin niinkuin muuten. Tarkoitan tällä sitä, että ehkä tämä aikakausi on "muuttanut" ihmisiä vielä enemmän jokapäiväiseen "kanssakäymiseen" kun ennen mentiin kylään, istuttiin pöydän ääressä kasvotusten ja juteltiin. Sitä kyllä onneksi omassa piirissä harrastetaan edelleen -kasvotustenkin juttelemista!