tiistai 20. tammikuuta 2015

KOULULIIKUNTA - kivaa vai ei kivaa?!?!


Sattuipa tässä taannoin, että oltiin päivällä ulkojäällä koululla niiin kuin ollaan tosi usein. Olin juuri saanut kerholaisellemme hokkarit tiukkaan ja päästänyt hänet kaartelemaan jäälle. Tyttö on nyt neljä ja risat ja on jo aika tekijä: on luistellut jo kaksivuotiaasta saakka. Niin kaikki on niin erilaisia ja kaikki osaa erilaisia asioita. No mutta takaisin jäälle: siellä on meneillään samaan aikaan myös koulun liikuntatunti. Mitä ilmeisemmin siis luistelutunti. Joillekin tämä sana herättää heti muistot karseista jäätyneistä varpaista ja kauhean liukkaasta alustasta jossa sitten piti opettajan huudoista luistella päästä toiseen kaatumatta ja silti tuli mustelmia. Itse kuuluin aikoinani siihen kategoriaan jos niin voi sanoa joka rakasti talviurheilu lajeja. Hiihto, luistelu... Ah. Niitä aikoja kun viellä oli Marjo Matikainen ja Toni Nieminen.

Tähän päivään, jäällä kaarteli siis ehkä tokaluokkalaisia oppilaita. Huomasin, että yhdellä pojalla paistoi nilkat ja luistimet oli AUKI - härregyyd kun tälle äidille tuli olo ,että "Come on!" KOLME opettajaa seisoo jään reunalla eikä kukaan jaksa edes sanoa , että luistimet pitää sitoa! Mä sitten reippaana kiekko-äitinä kysyn pojalta, että "haluatko, että kiristän sun luistimet?" poika hymyilee ja sanoo, että "Joo" ... alan kiristämään nauhoja ja samalla kysyn ,että onkohan nää kenties koulun lainaluistimet? (sekin on jo hienoa, että koululla ylipäänsä on lainaluistimet sitä en kiellä mutta... ) molempien jalkojen luistimen nauhat katkeavat kun kiristän niitä ja sanon pojalle,että ehkä parempi kun et luistele koska sulta voi mennä nilkat. No niin (ärsyttävä pätijä äiti?) Poika kiittää ja sanoo, ettei häntä kotona kukaan ole opettanut sitomaan luistimia. Siinä vaiheessa yksi kolmesta opettajasta on saapunut viereeni. Kysyy: "Mikäs Petterillä on murheena?"(*nimi muutettu) Ylimalkainen mulkaisu minuun joka polvillaan sidoin luistimia lumessa... totean,että koitin kiristää luistimia. "Kuule kun ne on laina luistimet, ja kuule kun Petterillä ei ole edes hanskoja mukana... kun ei ole edes luistimia mukaan ottanut" (mulle "petteri" sanoi,että omat on ihan liika pienet) - niinpä niin! Mutta anteeksi vaan MIKÄ SYY on olla neuvomatta luistinten kiristyksestä vaikka oppilaalta puuttuisikin kintaat? (ja eräs oppilas luisteli jääkiekko kypärä väärinpäin!!!) Itse kyllä ohjaajana erilaisissa jutuissa olleena olen aina halunnut,että esim.kypärät on oikein päin: on ne sitten jääkiekko, ratsastus tai polkupyörä kypärät!

Oma perheeni kuuluu siihen porukkaan jotta urheilu vehkeet lapsille on aina sopivat ja mukana, meillä urheillaan sydämellä ja se on tärkeää. Me saatetaan tinkiä vaikka kaikesta muusta mutta lapsilla on kyllä varsinkin luistimet ja sukset kyllä aina omat. Jos täytyisi valita huonekalu tai urheiluvermeet niin meillä olisi ne urheiluvermeet. Kaikilla ei ole niin. Eikä kaikki edes tykkää liikunnasta. Mutta olen usein pohtinut,että miksi koulun liikuntatunnit saa aikaan joissain lajeissa puistatusta? Kauhean iso vastuu onnistumisen tunteesta on liikunnan opettajalla. Huonoilla ja jopa ilman välineitäkin voi kokea onnistumista eikä "Mene sinä Petteri tuonne nurkkaan kun sulla ei ole edes hanskoja" mentaliteetilla pitäisi enää 2000-luvulla mennä... mutta näin se vaan näköjään menee.

Oman lapsen kohdalla mietin, että kun hänelle liikunta on elämäntapa on se suuri etu ja vahvuus mutta kun joillekin lapsille koulun liikunta tunnit saattaa olla ne ihan ainoat kontaktit eri lajeihin tulisi ne olla kaikille tasapuolisia ja kivoja. Oman lapsen juttuja kuunnellessa on saanut mututuntumaa siihen kuinka saattaa liikuntatunnilla opettaja olla esim.jäällä ilman luistimia, telinevoimistelussa vaan sanoa mitä pitää tehdä, jalkapallossa ei itse osallistu tai koripallossa vaan puhaltaa pilliin. En mitenkään yleistä enkä ota kantaa miten eri kouluissa hommat hoidetaan. Olen myös tietoinen siitä, ettei koulun tunti jos se on sen 45min riitä millään mihinkään extreme fiilistelyihin. Opettaja ei ehkä ehdi sitoa kaikkien liki 30 lapsen luistimia tai monoja. "Tunti" saattaa olla oikeasti n.15min vaikka hiihtoa tai luistelua. Jos kotona ei kukaan ehdi tekemään lasten kanssa näitä perus juttuja ja opettamaan vaikka luistinten sitomista taikka kertomaan miksi suihkussa käydään sisäliikunnan jälkeen menee opeilla aika todellakin hukkaan. Tässäkin siis kodin ja koulun yhteistyö on tärkeää.

Itse olen aika kriittinen nimenomaan liikuntatunteihin ja se on aihe josta meillä kysytään ainakin: "Mitä teitte liikassa?", "Milloin teillä on yleisurkkaa?" ja aina saadaan vastaus. Meillä viitosluokkalainen tykkää liikunnasta ja on sitä mieltä, että opettajat saisi olla enemmän mukana tunneilla. Kertoa selkeät säännöt ja opastaa niitä jotka eivät ole esim.koskaan pelanneet salibandya. Niin ja edelleenkin perään kuullutan itse sitä, että kotona mahdollisuuksien mukaan annettaisiin lasten pelata ulkona pallopelejä, käydä hiihtämässä, tutustua uimahallissa käymiseen, kulkea erilaisissa maastoissa mikä kehittäisi motoriikkaa ja opastaa oikeanlaiseen pukeutumiseen. Pillifarkut jalassa ilman pipoa ja ilman hanskoja on tosi kurjaa olla pakkasessa. Itse kovinkin karaistuneena piha ihmisenä olen lapsillekin opettanut, että sää ei koskaan ole ongelma vaan väärä pukeutuminen. Ja kyllä puuttukaa, neuvokaa ja opastakaa. Niin saa lapsetkin liikuntatunneista enemmän ja opettajille jää enemmän aikaa siihen varsinaiseen opettamiseen! Listasin loppuun omat vinkit joilla lapsi saattaa saada enemmän iloa liikuntatunneista:
-oikean kokoiset vaatteet ja sopivat jalkineet tms.
-illalla valmiiksi pakatut varusteet (jos lapsi lähtee kouluun "yksin")
-vaihtovaatteet, suihkukamat ja juomapullo myös kouluun
-oma positiivinen asenne liikuntaan ja kiinnostuminen
-aina kannattaa kysyä tutuilta vaikka varusteita lainaan/kierrättää jos suinkin mahdollista
-opettaa sitomaan luistimia, monoja ylipäänsä nauhallisia kenkiä (ei enää nykyään sekään mitenkään outoa ettei osata tehdä esim.rusettisolmua!)
-kertoa mikä on hiki ja ettei siihen kuole! (olen kuullut siitäkin tarinaa)
-kannattaa puuttua asioihin ja kuunnella lasta myös näissä liikuntajutuissa
-pidetään luokkakavereitten puolia, kaikilla ei ole samanlaisia lähtökohtia - tuetaan esim varustejutuissa. Koululle saa varmasti lahjoittaa esim.itselle ylimääräisiä varusteita ja vaikka niitä luistin-nauhoja ;-)

Miten teillä- onko liikuntatunti päivät lukkarissa ne odotetut vai inhotut???

perjantai 16. tammikuuta 2015

Rakastele mua!

"Minussa on railo, tule ja se korjaa
ompele mut umpeen, käytä karhulankaa
pistä minut suihkuun, kudo mulle peitto vakavasta kankaasta
minä olen tehnyt mitätöntä virkaa
kuljettanut kaihon föriä ja lauttaa
tupakoinut paljon, järjettömän paljon
elänyt kuin Hemmingway
pariskuntaillat elokuvan jälkeen, kavahdin ja huusin ei!"
16 vuotta yhteistä sarkaa
Tuntuu olevan liikkeellä provot otsikot ja huomionhakuiset tekstit. Kaikella kunnioituksella ja rakkaudella muita "kanssa sisaruksia" kohtaan päätti "vanha pierukin" kaivaa arkistoista jotain mennyttä ja samalla tulevaa. Nimittäin Zen Cafeen. Laulu soi aikoinaan radiossa kun kuljettiin samaa matkaa miehen kanssa duunimatkoja. No koko bändin CD kuului. Ja kuuluu kyllä edelleenkin.

Jostain syystä tällä hetkellä elämässäni juuri pariskuntaillat ja perheillat pitsaperjantaineen, popcorneineen, kaatuneine cocislaseineen ja karkkipusseineen on juuri sitä mitä haluan.
Pikku Kakkonen Marimekko paitaisine juontajineen ja lapset rivissä lattialla sitä seuraamassa hymy suupielissä. Jos aika voisi pysähtyä se olisi tämä tuokio, tämä hetki ja tämä elämänvaihe mihin sen nyt haluaisin pysähtyvän. Tiedän ja uskon, että hyviä tuokioita voi olla elämässä milloin vain mutta juuri nyt , juuri tässä näin kun lapset on pieniä ja murheet on pieniä eikä vielä tarvitse odottaa sydän kurkussa nuorisoa kyliltä kotiin... Ei se aika enää kaukana ole mutta oi elämä, suo mun lasten olevan edes pikkuhippusen järkevämpiä kuin mitä mä itse olen ollut.


Nyt kun nuorin on kainaloisena 24/7 ja yksi kaataa maitotuttipulloa superloonipatjalle, toinen ruikuttaa vesivärejä yläpetiin ihan muuten vaan ,että voisi taiteilla seinään kuvaa ja kolmas lorottelee vettä suihkussa kolmevarttia putkeen tajuan ,että mun elämällä on se tarkoitus, se suunta ja se määränpää olemassa mitä mä joskus kaipasin. Silloin kun Levoton tuhkimo sanoillaan tarkoitti ajatuksissa omaa elämää ja kun kuitenkin oli niin nuori. Ja lapsellinen. Mutta onhan se ihanaa kun "...ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin..." Mulla on hyvä puoliso. Juuri samanlainen hullu kuin mäkin. Itsepäinen ja jäärä. Niin kuin mäkin. Samalla tapaa ollaan samassa veneessä. Ollaan oltu aika kauan. "Lapsista" saakka. Koska nyt olen jo niin käppänä, että mun mielestä 17 vuotias on lapsi. Onhan se. Alaikäinen.


Samanlaiset tuulipuvut, lenkkarit ja jokin juntti seuran lippalakki tai pipo. Niitä vasta joskus kauhulla kavahdin. Mutta nyt kuitenkin kuinka ollakkaan kuljen mitä miellyttävimmissä ja mukavissa tuulta ja sadetta pitävissä ulkoiluvaatteissa. Ja kyllä, löytyy naulakosta myös sellaiset suhteellisen samikset vermeet ns.jääkiekko seuran puolesta. Niin siis multa ja isimieheltä. Huhhuh. "Jospa oisin tiennyt!!!" Tässä nyt sanat ratsastaa mitä vikkelimmin aiheesta aiheeseen ja lause riimeistä toiseen mutta ei haittaa. Elämä on liian lyhyt tavaamiseen ja pohtimiseen. Pitää toimia, pitää sanoittaa ja mennä ja tehdä. Mutta pitää mieli puhtaana ja avoimena. Täällä kenellekään ei ole luvattu huomista mutta haaveet, suunnitelmat ja tekemiset tulisi toteuttaa - tehdä - Elää kuin viimeistä päivää ei tarkoita ,että eläisi viimeistä päivää. Nautitaan.


Mulla on ollut aikoja kun olen ollut todella itsekäs, oman napani tuijottaja. Uskokaa tai älkää olen tehnyt juttuja joilla on ollut merkitystä vain itselleni. Olen mennyt ja tullut. Kaatunut ja katunut. Satuttanut ja rikkonut. Hurjastellut ja rällästänyt. Mutta nyt. Jo aika monta vuotta kasvuni matkaa ja lastemme kautta olen tajunnut, että vain tällä on merkitystä. Rakastaa pyyteettömästi. Olla olemassa joillekin - niin tärkeä ja oikea. Palapelin palaset on loksahtaneet kohdilleen. Ja silti: elämä on oppimista aina. Silmät ja korvat auki siis.


Mitä mieltä olette, onko mukavaa kun on samanlaisia päiviä, arkisia iltoja ja vieressä tuttu ja turvallinen oma perhe? Kuinka te teette arkenne? Onko teillä rutiineja joista ammennatte oman kuvionne voimavaraa?

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Lätkässä kiekkoon - ja finhockey.fi/info/strategia VIDEO


  
Tyttö pelaa. Isi pelaa. Isi on huoltajana. Pikkusisko pelaa. Äiti pelaa. Muut perässä! Eteisessä vastaan tulee hokkareita, kypäriä, alasuojat, polvari, ristikko ja muutama kymmen harkkapaitaa juomapulloista puhumattakaan....... Moni luulisi, että perheessä on poikia enemmänkin. Mutta on vaan yksi ja sekin on isi. Tyttöjä kyllä onkin neljä ja äiti.
Monet viikonloput on suhattu sinne tänne ja tonne- jääkiekkokassit takaluukussa. Satoja kilometrejä ympäri suomea. Leirejä yöpymisineen, rinkka piukassa turnauksiin, myyty makkaraa, oltu kahvion tiskillä talkoissa, kytätty kalentereista mikä peli seuraavaksi kenellä ja missä? Navigaattorista huolimatta eksymisiä, eväitten murenoita takapenkillä, nukkuvia lapsia jääkiekkomailojen varsia vasten, väsyneet mutta onnelliset vanhemmat etupenkeillä... "Mä ajoin koko yön...!" Niin niin. Halleja, jäitä, teroitettuja profiileja, tuhansia teippirullan metrejä, erkkaa, hammas-suojia, parsittuja kiekkosukkia, haisevia paitoja ja alukerrastoja siellä täällä ovien päällä. Kuka pesee - pyykkikone. Ketä pakkaa - kuka ehtii. Kumpi kuskaa - se jolle sopii. Mikä aika - Jääaika. Kaksi aata - Yksi aa ja kolme aa. Ahaa.
  
Mistä kaikki lähti? Lapsentahdosta? Isän vai äidin? Mennäänpä ajassa taaksepäin... pari vuottako? Ei riitä! vaikka karkeasti 16 vuotta. Istuimme kahdestaan sohvalla pelaamassa pleikkaa. Kyllä Ysärilläkin oli jo änäri. Tai joku NHL peli. No jokatapauksessa silloin poikakaverin(nykyään aviomies) kanssa juteltiin, että : "sitten kun meillä on lapsi(huom!lapsi, ei poika...) niin se vois alkaa pelaan kiekkoo...." Silloin ME sen jo päätimme. No jostainhan lapsien on suunta saatava. Mahdollisuus nyt ainakin. No ohjaus - osviitta mitä vaan.... eihän kukaan 5 vuotias voi tietää mitä haluaa isona tehdä kun ei sitä tiedä moni isokaan ihminen! Ja kuka muu kuin lapsen omat vanhemmat nyt osaa parhaiten ohjata lastaan harrastukseen josta saattaa vaikka tykätä koko perhe. ja nyt puhutaan OHJAAMISESTA , SUUNTAA ANTAVASTA, RAKKAUDESTA LAJIIN. Ei hullunkiilto silmissä (joskus vaan!) peluuttamisesta.
  
Sitten meille syntyi tyttö. Päiväkodista menivät luistelemaan hallille. Sitten hoksattiin viedä kiekkokouluun ja luistelukouluun. Katsomon lehterillä kuuma kahvi höyryten pahvimukissa lauantaina ja sunnuntaina kello 9 aikaan reippaina me sen koimme sydämessämme: Taidamme kuulua tänne! Siitä se polku on kuljettanut. (Enää harvoin "saa" istua lehtereillä :D  )Nyt 11 vuotias esikoinen pelaa sekä E-pojissa, että E-tytöissä. Matkalla on opittu paljon. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Näissä vuosissa on saanut itsekin kokea sen liikkumisen ilon ja löytää uudestaan urheilun. Isimies on poikajoukkueen huollossa eli käytännössä katsoen AINA hallilla kun tytön joukkueella reenit, peli, turnaus tai jokin muu häppeninki. Isimies pelailee harrastusporukoissa eli kun "vapaata" on hänet kyllä löytää jostain hallilta. Myös mä itse pelasin tovin naisten höntsäjoukkueessa mutta mun "kausi" on katkennut jo kaksi kertaa raskaudesta. Nyt nuorin sen 2kk ,että ehkä pian voisi haaveilla jäälle palaamisesta. (aikataulutus?) Jäällä tulee hiki, kaikki muu unohtuu: Näet vain kiekon ristikon takana. Sen lisäksi ainakin meidän joukkueen pukukopissa vallitsi sisarellinen ja huumorillinen ilmapiiri. Uudet otettiin hienosti vastaan. Tietty "äijämäisyys" välillä tekee terää. Varusteet päällä ollaan saman vertaisia "pelureita". Kyllä sitä itse reenien jälkeen oli aina hymy korvissa vaikka olis pyllähtänyt enemmän kuin laki sallii.
  
Lapsista toinen oppi luistelemaan 2 vuotiaana. 3 vuotis neuvolassa täti kysyi että osaatko hypätä pupuhypyn johon tyttö pudisti päätään kummastellen... mutta totes "luittelen" (luistelen!) Niinpä. Taidot on erilaisia. Oli hurjaa kun hän viiletti tyttöharkoissa jäällä isojen kanssa. Että ne jotka tuskailee talvikausi vaatetusta kannattaa joitakin kertoja ihan vaikka muuten vaan opettaa lapsoset varustamaan jääkiekkovarusteet, sen jälkeen haalarit ja kuomat sujahtaa päälle tuossa tuokiossa. Muutenkin koko perheen kulkeminen on ainakin meillä jääkiekko juttujen myötä nopeutunut kun aina on pakattavaa. Ja jääkiekko kasseja löytyy kyllä aikalailla.
  
Jottei asia karkaa nyt niin kootusti tähän loppuun jääkiekko perheen PLUSSAT: (lapsien ja aikuisten kaikkien yhteensä)

-Joukkuepeli, aina kavereita ja tuttuja ympäri suomea, pikkulapsilla kavereita hallilla

-sosiaalinen ja aktiivinen elämäntyyli, urheilu sekä terveelliset elämäntavat tulevat tutuiksi

-Järjestelmällisyys, aikataulutus, sovitut kellon ajat pakosti pitää, tavoitteellisuus

-Harrastuksen ympärillä laaja skaala tekemistä, toimintaa ja ajankulua

-Vertaistukea, turvallinen ympäristö kasvaa, tukea ja opastusta elämään muutenkin

Jäähalli on siis hyvä paikka ihmisen olla, sielä nauretaan joskus itketään. Voiton ja tappion maistelua - evästä elämän matkalle!

Jääkiekon srategia videoon pakko linkitys koska oma tyttökin Teemu Selänteen "äänen alla" videossa ; http://www.finhockey.fi/info/strategia/


Myös bloggaaja Demi perheineen on aloittanut luisteluharrastuksen- käykääpä lukemassa kuinka Viimalla sujui! http://blogit.kaksplus.fi/kiljuvapikkunalka/viikon-perhejuttu-1-ekaa-kertaa-jaalla/#comment-23451

torstai 1. tammikuuta 2015

Hörkytin väpätti - vai mikä se oli Herra heinämäki vai kuka mikä hä???

Siinä se. Otsikossa noin sanotusti meidän joulu. Osa sairasti kuumetta, osalla oli yskää ja osa oli väsynyt muuten vaan. Jouluperinteitä, ruokia puuhellan lämmössä, laajennuksen upouusi sauna löylyineen ja suklaat sekä joulutortut. Muovikuusi tunnelmallisine valoineen sekä lasten tekemillä koristeilla.
  
Oman näköinen joulutarinamme koostui tiivistettynä siis seuraavista:
-Oma perhe: äiti,isi ja neljä lasta
-Sauna&jäähyt pakkasessa
-Ruokaa
-Suklaakonvehdit
-Pyykkien ripustus, imurointi ja perus setti ja jotain joulu jääkiekkoa, tietenkin!!!

Joulun johdattaa meitä vääjäämättä kevääseen ja kiireisimmät on jo pakanneet tontut pahvilaatikoihin sekä penkoneet esille kevät verhot. Musta tuntuu, että meillä tontut saa viipyä vielä hetken. Verhoja en käytä muutenkaan. No sen verran, että uusien akkunoitten uretaanit peittyy kikkailen. Kun listat puuttuu (väliaikaisesti!) ...

Se minkä mä opin tästä joulusta on pysähtyminen. Oleminen. Nauttiminen tästä päivästä. Turha kurkotella liika kaus! Ollaan kyllä riennetty paikasta A paikkaan B hektisellä tahdilla ja verkkaisuus on elämästämme kaukana mutta silti taisin ainakin hiukan oppia elämään hetkessä?!

Multa ei nyt tullut perinteistä postausta joulusta mutta kirjoitelma meikäläisten tapaan.


Urheilullisille vanhemmille ja muillekin Turun murteest tykkääville suosittelen lämpöisesti lukemaan Marikan postauksen "UJ"  http://kiekko.ts.fi/blogit/marika-timonen/uj ja tämän luettuanne haluatte varmaan tutustua myös Mökin muijan blogiin http://mokinmuija.blogspot.fi/ ,   https://www.facebook.com/mokinmuija?fref=ts  samaiselta kirjoittajalta ;)

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Supernaiset !!!

(kuva:netistä)
"Me nousemme junaan toiveita vailla mukana vain toisemme, kaikkemme siis Täältä loppui ilma mut' jossain se kulkee ja lempeä tuuli käy hiuksiis...."



Tarvitseeko kaikki jaksaa yksin? Pitääkö yrittää kantaa liian isoa taakkaa selässä itsekseen? onko hyvä jakaa mietteitään ja ajatuksiaan kun voimavarat hiipuu? Toimiiko suomen terveydenhoito asianmukaisesti kun kyseessä on pienten lasten vanhemmat? Otetaanko asiat vakavasti vasta kun on liian myöhäistä? Kuka täyttää neuvolan kyselylomakkeen kohtaan rastin jossa kysytään "oletko uupunut"? Kuinka moni on ajatellut olevansa yli-ihminen joka tekee kaiken, ihminen joka selviää kaikesta ja ihminen jonka kädet ei väsy askareisiin eikä jalat kulkemaan?

Kävipä niin, että mun kohdalle sattui pysäyttävä "herätys", sillä nimikkeellä mä itse siitä puhun. Kaikki tuli "puun takaa" niinkuin yleensä kai on tapana? Huomasin oireina puutumisen oikean puolen kädessä- myöhemmin oikean puolen jalassa sekä kasvoissa. Nenänpieli, suun ympäristö ja silmäkulma vetivät ihan kramppiin, pistelivät ja puutuivat. Tämä kaikki siis yhden päivän aikana. Mielessä siinsi kyllä taannoin tehty hampaan juurihoito josta puudute jäi kehoon oudon pitkäksi aikaa. Mieleen juolahti myös raskausaikoina kiusanneet pinnalliset laskimotukokset. Monta monessa.

Soittaessani 112 ja kurvaillessani ambulanssilla kohti ensiapuyksikköä kaupunkiin mielessä ehti harhailla monta kummitusta. Ehdin vain tuijotella jalkoihini potkaisemiani kuomia ja turvakaukalossa nukkuvaa imeväistä. Kotiin jäi odottamaan 1,5v, 4v, 11v ja mies. Minne äiti lähtee? Koska tuut takaisin? Mikä sulla on? Kuoleeko äiti? Kysymykset soi korvissani. (niin mustalla huumorilla totesin kyllä miehellä, että "vaihdanko saappaat vai on kai ihan sama lähdönkö mä täältä kuomat tai korkkarit jalassa,...." vielä en lähtenyt kumpaisillakaan!)

Neurolla tutkitaan kaikki, verikokeet - pulssi - sydänfilmiä - verenpainetta tarkkaillaan ja verta naukkaillaan monta putkiloa. Pääsen tippaan ja sanotaan, että otetaan nyt varuiksi se pään TT-kuva. Viipalekuva. Varjoainekuva. Päässä pyörii liikaa kaikkea. Vastailen kysymyksiin asiallisesti, löydän käsilläni nenän ja seison silmät kiinni kaatumatta. Kävelen viivallakin. Neurologisesti olen OK. Mä toimin. Ei aivoverenkiertohäiriöön liittyvää.

"Olkaa ihan liikkumatta, laitan nyt tätä varjoainetta se voi lämpöillä ja lämmittää mutta hengittelet vaan syvään, ei mitään hätää..." Olen putkessa. Tai ainakin mun pää on. Niskan alla painaa "penkin" rauta. Päässä soi edelleen laulun sanat:
*Eikä meistä jää mitään, aikojen päästä muista ei kukaan mihin päädyttiin Mutta jossakin tuolla paikkamme on ja jos niin ei käy, me olemme hengissä nyt ....*



Osastolla odotellaan tuloksia. Aivorakenteissa ei poikkeavaa. Huokaus. Hiljaa pakkailen itseäni ja lasta kotiinlähtöä varten. Tätini on onneksi tukena mukana. Näin se elämän rajallisuus välillä laittaa kovemmankin naisen hiljaiseksi. Tokkopa mä silti vitsejäni jättänyt. Taxilla kotiin. On ihan hiljaista. Kaikki nukkuu. Mun rakkaat.

Oireet ei kuitenkaan häviä. Kasvot puutuu, kieli on outo ja sitten iskee paniikki. Rintaakin puristaa ja pian ollaan taas sairaalassa. Samoja ns.neurologia kokeita. "Puhtaan" paperit ja konsultoidaan viellä tarkistukseen neurolle omalle polille sekä mahdolliseen pään magneettikuvanteeseen jos oireet jatkuu. Saan labra-aikoja ja sen sellaisia. Epätietoisuudella ja pelolla kotan siis jatkaa "arkea" oloillani ja tuntemuksillani. Jos tähän nyt mitään sopivaa osaa edes suupaltti bloggari mutsi keksiä niin ainakin sen, että kukaan meistä ei huomista tiedä -oli miten oli ja hyvä niin. (anteeksi kirjoitusvirheet, pitkät lauseet ja muut kielelliset virheet. Minäkin olen ihminen. Mutta minäkin olen tärkeä!)

"Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen
yö vie meidät, mä mitään muuttais en
Joskus kun mä lähden voitte värssyn kirjoittaa
Hän pystyi aamuun saakka tanssimaan"

Ystävät: mun omat supernaiset ja sielunsiskot. TIEDÄTTE KEITÄ TARKOITAN. Kiitos. Jokaisella on omat taakkansa kannettavana, oma tiensä kuljettavana mutta ei ajatella liian pitkälle. Mennään näillä korteilla. Kaikille kiireetöntä sekä stressitöntä Joulun aikaa - Joulu löytyy sydämestä, ei materiaalista vaikka onhan sekin toisinaan tarpeen. Landemutsi tassuttelee villasukilla ja koittaa ottaa lapsen mielellä pyhät. Ei muuta kuin kaffetta porisemaan ************


torstai 11. joulukuuta 2014

Auts Töks Töks !!!

Aki ja Turo ... (Lähde:netistä)
Vettä sataa muttei esiteini todellakaantodellakaantodellakaan suostu laittamaan kumppareita. Sukat on märät ja koulun urheilukentältä mustaa kumirouhetta löytyy sängystä, matoista ja jokapuolelta missä esiteini on tepastellut. Mitä sanoo äiti: "Oikeesti hei, ei voi olla noin typerä, ettei laita saappaita... missä sä oikein oot ollut kun jalat taas märät? Mitä tää on? Siis onko noin vaikeeta totella mitä äiti sanoo!?" ja mitä siihen vastaa esiteini: "Sä oot niiiiiin tyhmä!!!" (kantapäät paukkuu ja ovi heitetään kiinni, kuuluu kännykän plop-plop ääntä kun watsapp käy kuumana!)

"Otaks sää oikeesti paljain käsin sielt keittiön viemärin päält niit perunankuorii siis HYIJJJJ YÖKKK!!!!" Taas äiti tekee jotain kamalaa ja esiteini pääsee napsauttamaan. Herään päivä toisensa jälkeen enemmän ja enemmän siihen todellisuuteen, että meille on todellakintodellakintodellakin muuttanut "se" jonkalainen itse olin noin 20 vuotta sitten!


Silloin koulun pihalla huudettiin Pirkka Pekka Peteliuksen ja Aakke Kallialan"Auts töks töks" ja "Aaaapuvva Aaapuvvaa!!!" tai jotain sinne päin. Oltiin TOSI isoja. Oltiin TOSI hauskoja. Niin. Samalla kaavalla sitä vaan kasvetaan. Eletään ja hassutellaan. Haukutaan äitiä ja todetaan: "Musta ei ikinä tuu tollasta mutsii joka valittaa, kyttää, määrää, jäkättää....." Ja lause "Odotas kun sulla on omia lapsia!" -voi kuinka se ärsytti ja voi kuinka sille tuli naurettua räkäisesti ajattelematta sen enempää. Mutta KUINKAS sitten kävikään?

Mun äitillä oli aina sylissä vauva tai taapero. Niin mä sen muistan. Kun oon perheen vanhin. Ja meitä oli aika monta. Nyt ihan lämmöllä, ihastuksella ja rakkaudella. Silloin sitä ajatteli eri tavalla. Tuntui ettei se koskaan ehtinyt kokonaan kuunnella mua, se ei todellakaan osannut neuvoa mua läksyissä oikealla tavalla -eikä ainakaan sellain kuin kaverini äiti. Se ei pukeutunutkaan yhtään niin kivasti kuin muitten äidit. Sitäpaitsi mä häpesin sen omia juttuja, uskontojuttuja ja rönttäisiä kotihameita sekä röyhyrättiä olkapäällä. Nyt mä vaan mietin, että miksi? Kun se kuitenkin aina teki mun parhaaksi kaiken. Meillä oli aina puhtaat ja ehjät vaatteet, toimiva ja hyvä koti. Tilaa, oma piha, lemmikkejä, sisaruksia ja ruoka valmiina kun tultiin koulusta kotiin. Ja melkein joka päivä tuoretta pullaa, sämpylää tms.... (Tuohon leipomiseen itse en ole vielä kerennyt!)

Näkeekö mun esiteini mut nyt samalla lailla? Mun pitää sitä ehkä ihan kysyä. Näin valveutuneena omasta nuoruudestani voisin ehkä muuttaa sen negatiivisen energian positiiviseksi? Tai sitten sen vaan on joku suurempi voima määrännyt, että näin se tulee menemään vuosikymmen toisensa jälkeen. Mitä meillä viellä onkaan edessämme matkalla aikuisuuteen sitä ei osaa kukaan kertoa. Kasvaminen sattuu ja tekee kipeää. Sen jos minkä tiedän itsestäni. Mä tein kasvutyötä niin kauan ja se taitaa edelleen olla "vähän vaiheessa"?

Myönnän myös,että mun esiteinini mielestähän mä EN osaa mitään oikein kunnolla, siis niinkuin käyttää oikeenlaista ajanhermoilla olevaa puhelinta, mä näytän kuulemma usein tosi ryttyiseltä ja ryysyiseltä, mulla on kuulemma ollut AINA nuttura sekaisin päänpäällä ja kuulemma AINA tyhmä tapa sanoa asiat niinkuin ne on. MUTTA mä oon silti kuullut olevani "Ihan OK" ja "Kyl sä jonkun joululahjan multa saat" ja mulle on kuitenkin mm.koulun käsitöissä tehty esiliina ja savesta ponin pää , että en mä ihan "huono äiti oo".

Kasvattakaa lapsenne rakkaudella, antakaa aikaa ja ymmärtäkää: Ne on meidän kopioita ja kun ne alkaa kasvaa niin huomaatte niissä aikalilla samoja piirteitä kuin itsessänne jos meette ajassa taaksepäin tarpeeks paljon !! Näin puhun nyt suoraan sillä kokemuksella mikä mulla on. Ja KYLLÄ ajatukset, mielipiteet ja kasvatusmetodit muokkautuu matkan varrella kun tulee lisää vuosia "Sanokaa mun sanoneen" ;) Ja te jotka nyt valitatte siitä, että ette saa nukkua öitänne kokonaan tai ette ehdi muuta kuin vaihtaa vaippaa (mä teen sitäkin edelleen!) niin ODOTTAKAA kun ne on "isoja" ... Nukutte viellä vähemmän, murehditte viellä enemmän ja ikävöitte aikaa kun vaipan vaihtaminen oli "rankka duuni".. Allekirjoitan jo tässä vaiheessa myös lauseen: "Älä tee niin kuin minä teen vaan tee niin kuin minä sanon!" Että niin. RAUHAA, RAKKAUTTA JA LÄMPÖÄ SATEISEEN JOULUKUUHUN.

Että niin! (lähde:netti)

torstai 4. joulukuuta 2014

Kotihiiri vai erakko?

Perusluonteeltani olen ihmisistä tykkäävä, sosiaalinen ja tykkään olla muitten kanssa. Näin talven kynnyksellä tai oikeastaan keskitalvella (!!!) tunnen aina vaipuvani jonnekin "talviunille", tekee mieli jättää "verhot alas", tsillata kotikuteissa villasukilla aamusta iltaan. Häärätä tuvassa, kuunnella musiikkia, touhuta lasten kanssa ilman paniikkia mitä "pitäis" tehdä ja olla vaan omassa rauhassa. Liekö mun erakkomaisuus verenperintöä esi-isiltä?
Juttelin tässä puhelimessa neljännen tyttäremme tulevan kummisedän kanssa ja mulle jäi päähän hänen lause: ".. joskus illalla oikein jo odottaa seuraavaa aamua kun saa kahvikupin käteen ja alkaa rutiinit..." Sen olen itsekin aistinut, vaikka illalla aina väsyttää ja toisinaan on puhki olo kun koko päivä mennyt taas hulinoissa ja askareissa niin kyllä, seuraavaa aamua silti jo odottaa. Ja omia puhteita. Mulla ne on kotona olevan äidin hommia: Puuhellan lämmitys, koululaisen herätys, oma kahvikuppi(saavi!!) hetki jne.

Palaan mietteissäni varhais nuoruuteeni, olin poissa koulusta kuumeessa ja äitin kanssa istuin keittiön pöydän ääressä kahvilla (silloin jo olin kahvimanta!!) Sanoin äitille, että "isona mä haluun tehdä sellast työtä, et saan olla kotona ja juoda kahvia just kun haluun" : Ainakin siis se lapsuuden haave on toteutunut! Kahvia olenkin juonut, ties monennettako litraa elämäni aikana? Ja olen saanut tehdä työtä kotona ja edelleen saan olla kotona. En kaipaa hektisyyttä tällä hetkellä "ulkomaailman" tarjoamasta työelämästä -sen aika tulee sitten kun on sen aika. Nyt mennään tällä.

Sähköposti, facebook, tekstiviestit ja puhelut. Niitten käytön perusteella en ole erakko mutta tunnustan, että mulla on välillä ihan 100% erakkopäivä, joskus jopa erakkoviikko. Silloin haluan vaan öllöillä omassa pikku piirissäni perheen kanssa ja sulkea muut ulkopuolelle: Ja iän tuoman oman itseni tuntemuksen kautta voin jopa allekirjoittaa, että tällaiset erakko "kaudet" tekisi itse kullekin ihan hyvää tässä some-painotteisessa nyky-yhteskunnassa.

Mulla on ystäviä ja läheisiä sekä tyyppejä joiden kanssa olen paljon ja suuresti tekemisissä. Osalle olenkin kertonut, että ei kannata suuttua jos musta ei joka päivä kuulu- ja se ei tarkoita siltikään yhtään mitään, että mulla olisi asiat huonnosti tai, että nyt pitää kutsua #hätäkahvit huudeille; Mikä ei ole hullumpi idea noin niinkuin muuten. Tarkoitan tällä sitä, että ehkä tämä aikakausi on "muuttanut" ihmisiä vielä enemmän jokapäiväiseen "kanssakäymiseen" kun ennen mentiin kylään, istuttiin pöydän ääressä kasvotusten ja juteltiin. Sitä kyllä onneksi omassa piirissä harrastetaan edelleen -kasvotustenkin juttelemista!