Rakastele mua!

"Minussa on railo, tule ja se korjaa
ompele mut umpeen, käytä karhulankaa
pistä minut suihkuun, kudo mulle peitto vakavasta kankaasta
minä olen tehnyt mitätöntä virkaa
kuljettanut kaihon föriä ja lauttaa
tupakoinut paljon, järjettömän paljon
elänyt kuin Hemmingway
pariskuntaillat elokuvan jälkeen, kavahdin ja huusin ei!"

16 vuotta yhteistä sarkaa

Tuntuu olevan liikkeellä provot otsikot ja huomionhakuiset tekstit. Kaikella kunnioituksella ja rakkaudella muita "kanssa sisaruksia" kohtaan päätti "vanha pierukin" kaivaa arkistoista jotain mennyttä ja samalla tulevaa. Nimittäin Zen Cafeen. Laulu soi aikoinaan radiossa kun kuljettiin samaa matkaa miehen kanssa duunimatkoja. No koko bändin CD kuului. Ja kuuluu kyllä edelleenkin.

Jostain syystä tällä hetkellä elämässäni juuri pariskuntaillat ja perheillat pitsaperjantaineen, popcorneineen, kaatuneine cocislaseineen ja karkkipusseineen on juuri sitä mitä haluan.
Pikku Kakkonen Marimekko paitaisine juontajineen ja lapset rivissä lattialla sitä seuraamassa hymy suupielissä. Jos aika voisi pysähtyä se olisi tämä tuokio, tämä hetki ja tämä elämänvaihe mihin sen nyt haluaisin pysähtyvän. Tiedän ja uskon, että hyviä tuokioita voi olla elämässä milloin vain mutta juuri nyt , juuri tässä näin kun lapset on pieniä ja murheet on pieniä eikä vielä tarvitse odottaa sydän kurkussa nuorisoa kyliltä kotiin... Ei se aika enää kaukana ole mutta oi elämä, suo mun lasten olevan edes pikkuhippusen järkevämpiä kuin mitä mä itse olen ollut.


Nyt kun nuorin on kainaloisena 24/7 ja yksi kaataa maitotuttipulloa superloonipatjalle, toinen ruikuttaa vesivärejä yläpetiin ihan muuten vaan ,että voisi taiteilla seinään kuvaa ja kolmas lorottelee vettä suihkussa kolmevarttia putkeen tajuan ,että mun elämällä on se tarkoitus, se suunta ja se määränpää olemassa mitä mä joskus kaipasin. Silloin kun Levoton tuhkimo sanoillaan tarkoitti ajatuksissa omaa elämää ja kun kuitenkin oli niin nuori. Ja lapsellinen. Mutta onhan se ihanaa kun "...ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin..." Mulla on hyvä puoliso. Juuri samanlainen hullu kuin mäkin. Itsepäinen ja jäärä. Niin kuin mäkin. Samalla tapaa ollaan samassa veneessä. Ollaan oltu aika kauan. "Lapsista" saakka. Koska nyt olen jo niin käppänä, että mun mielestä 17 vuotias on lapsi. Onhan se. Alaikäinen.


Samanlaiset tuulipuvut, lenkkarit ja jokin juntti seuran lippalakki tai pipo. Niitä vasta joskus kauhulla kavahdin. Mutta nyt kuitenkin kuinka ollakkaan kuljen mitä miellyttävimmissä ja mukavissa tuulta ja sadetta pitävissä ulkoiluvaatteissa. Ja kyllä, löytyy naulakosta myös sellaiset suhteellisen samikset vermeet ns.jääkiekko seuran puolesta. Niin siis multa ja isimieheltä. Huhhuh. "Jospa oisin tiennyt!!!" Tässä nyt sanat ratsastaa mitä vikkelimmin aiheesta aiheeseen ja lause riimeistä toiseen mutta ei haittaa. Elämä on liian lyhyt tavaamiseen ja pohtimiseen. Pitää toimia, pitää sanoittaa ja mennä ja tehdä. Mutta pitää mieli puhtaana ja avoimena. Täällä kenellekään ei ole luvattu huomista mutta haaveet, suunnitelmat ja tekemiset tulisi toteuttaa - tehdä - Elää kuin viimeistä päivää ei tarkoita ,että eläisi viimeistä päivää. Nautitaan.


Mulla on ollut aikoja kun olen ollut todella itsekäs, oman napani tuijottaja. Uskokaa tai älkää olen tehnyt juttuja joilla on ollut merkitystä vain itselleni. Olen mennyt ja tullut. Kaatunut ja katunut. Satuttanut ja rikkonut. Hurjastellut ja rällästänyt. Mutta nyt. Jo aika monta vuotta kasvuni matkaa ja lastemme kautta olen tajunnut, että vain tällä on merkitystä. Rakastaa pyyteettömästi. Olla olemassa joillekin - niin tärkeä ja oikea. Palapelin palaset on loksahtaneet kohdilleen. Ja silti: elämä on oppimista aina. Silmät ja korvat auki siis.


Mitä mieltä olette, onko mukavaa kun on samanlaisia päiviä, arkisia iltoja ja vieressä tuttu ja turvallinen oma perhe? Kuinka te teette arkenne? Onko teillä rutiineja joista ammennatte oman kuvionne voimavaraa?