Kun on aika luopua - omistajan velvollisuus!

c.Mikaela Kokko

Koska meillä on palattu takaisin talli arkeen niin tässä postauksessa käsittelen luopumista eläimestä, lemmikistä,hevosesta - mutta samalla perheenjäsenestä. Sama teksti julkaistiin myös poniyhdistyksemme jäsenjulkaisussa jossa kirjoittelen Junnu palstaa.


c.Landemutsin kotialbumista, paperikuvasta skannattu  (ap.1995)

Kun hankkii ponin (tai minkä hyvänsä eläimen, lemmikin - kissan taikka koiran) on hyvä muistaa ,että jonain päivänä siitä on ehkä pakko luopua kokonaan. Päästää se "vihreille laitumille". Silloin pitää osata olla järkevä, eikä antaa tunteiden puuttua peliin. Se kuuluu jokaisen ponin omistajan velvollisuuksiin. Ponia ei ole tarkoitettu syömään kipulääkkeitä ikuisuuksia saatika muitakaan pitkiä lääkityksiä ja erikoistoimenpiteitä. Ponin tulisi saada elää normaalia hevosen elämää ilman rajoituksia sen omaksi parhaaksi.

Tarinan juuret ulottuvat jo lähes 17 vuoden takaiseen tapahtumaan jolloin omalle kohdalleni oli aika saattaa oma ponini pois tästä maailmasta. Poni oli kärsinyt pitkään kaviokuumeista (* http://fi.wikipedia.org/wiki/Kaviokuume) ja ne oli kyllä saatu hyvällä hoidolla ja kengityksellä kuntoon. Poni oli ratsastuskäytössä ja jalat toimivat moitteettomasti. Laitumelle se ei koskaan päässyt enää sairastettuaan ja viettikin siis kesät tallissa/maapohjatarhassa. Ei se siitä kärsinyt mutta kun tulin liian isoksi sillä ratsastaa (ajoon se ei koskaan soveltunut) alkoi pohtiminen mitä tehdään? Poni oli silloin jo siirtynyt tuttavamme ratsastuskouluun muttei se oikein soveltunut tuntitoimintaan. Oli hieman äksy ja yhden ihmisen ruunan rompsukka. Rakas minulle, mutta päätimme ettei sitä myydä. Ei haluttu eteenpäin laittaa, kiertoon vaan päätimme, että poni lopetetaan. Se oli kova paikka silloin. Koskaan en tule unohtamaan kuinka se sattui kävellä viimeisen kerran kentältä talliin, riisua poni, harjata se ja halata ja suukottaa tietäen, että huomenna sitä ei enää olisi. Kyllä, itkin ja ajattelin etten koskaan halunnut kasvaa isoksi vaan olisin halunnut pysyä pienenä ja koin tekeväni jotain kauheaa ja väärää.

Se katsoi minua suurilla silmillään, töni turvallaan kuin sanoen: "Älä nyt kaveri. Vielä tulee poni jossa tapaat minut uudestaan-" Ja minä itkin. Silmät punaisina. Housut ja paita likaisina karsinassa vietettyjen tuntien jälkeen lähdin pois sen luota. Viimeisen kerran. (äiti ja tallin pitäjä hoisivat ponin kuskaamisen klinikalle - olinhan itse silloin vielä lapsi.)

Seuraava päivä koulussa kului kelloa katsoen. Muuta en muista. Sydän itki täysillä. Mutta jälkeenpäin ajatellen sekin vain kasvatti. Eka kerta tallille meno on sumun peittämä. Mutta siellä minä silti istuin kentän laidalla ja pikkuhiljaa pääsin taas kiinni hommiin.

Nyt "isona" olen asiaa pohtinut, että vaikka se paljon särki niin kyllä se poni vastaan tuli jossa "tapasin sen uudelleen", se on tallin sisupussi poni. Mutta muistan myös sen ,että omat ponit on aina myös vain lainassa vaikka ne välillä tuntuukin itsestään selvyyksiltä. Kun aika jostain niistä tulee joskus luopua, se ei tule olemaan helppoa mutta järkevä aion olla. Se on omistajan velvollisuus. Tästä voi ottaa oppia taas muuhunkin elämään: Kaikki on kuitenkin vain lainaa, eikä kellekään täällä ole luvattu huomista. Kannattaa siis elää hetkessä. Rakastaa, hengittää, haistella ja maistella. Ihanaa viikkoa kaikille lukijoille.


"Missä voi ihminen tässä suuressa maailmassa löytää
jaloutta ilman ylpeyttä, ystävyyttä ilman kateutta tai
kauneutta ilman turhamaisuutta? Siinä missä lihakset
kruunaavat kauneuden ja säyseys hallitsee voimaa.
Hevonen palvelee ilman nöyristelyä, se taistelee ilman
vihamielisyyttä. Ei ole mitään yhtä voimakasta, mitään
vähemmän väkivaltaista, ei ole mitään yhtä valpasta,
mitään kärsivällisempää kuin hevonen."

(Ronald Duncan "To the Horse")


Miten teillä käsitellään kuolemaa? Kerrotteko lapselle totuuden? Meillä asiasta kuin asiasta koitetaan puhua sen oikeilla termeillä. Ketään ei tarvitse huijata. Lapset on olleet mukana hautaamassa pupuja, gerbiilejä ym. Näin lapsi oppii ,että elämä on matka. Tänne synnytään ja täältä lähdetään. Kukin vuorollaan.