Supernaiset !!!

(kuva:netistä)

"Me nousemme junaan toiveita vailla mukana vain toisemme, kaikkemme siis Täältä loppui ilma mut' jossain se kulkee ja lempeä tuuli käy hiuksiis...."



Tarvitseeko kaikki jaksaa yksin? Pitääkö yrittää kantaa liian isoa taakkaa selässä itsekseen? onko hyvä jakaa mietteitään ja ajatuksiaan kun voimavarat hiipuu? Toimiiko suomen terveydenhoito asianmukaisesti kun kyseessä on pienten lasten vanhemmat? Otetaanko asiat vakavasti vasta kun on liian myöhäistä? Kuka täyttää neuvolan kyselylomakkeen kohtaan rastin jossa kysytään "oletko uupunut"? Kuinka moni on ajatellut olevansa yli-ihminen joka tekee kaiken, ihminen joka selviää kaikesta ja ihminen jonka kädet ei väsy askareisiin eikä jalat kulkemaan?

Kävipä niin, että mun kohdalle sattui pysäyttävä "herätys", sillä nimikkeellä mä itse siitä puhun. Kaikki tuli "puun takaa" niinkuin yleensä kai on tapana? Huomasin oireina puutumisen oikean puolen kädessä- myöhemmin oikean puolen jalassa sekä kasvoissa. Nenänpieli, suun ympäristö ja silmäkulma vetivät ihan kramppiin, pistelivät ja puutuivat. Tämä kaikki siis yhden päivän aikana. Mielessä siinsi kyllä taannoin tehty hampaan juurihoito josta puudute jäi kehoon oudon pitkäksi aikaa. Mieleen juolahti myös raskausaikoina kiusanneet pinnalliset laskimotukokset. Monta monessa.

Soittaessani 112 ja kurvaillessani ambulanssilla kohti ensiapuyksikköä kaupunkiin mielessä ehti harhailla monta kummitusta. Ehdin vain tuijotella jalkoihini potkaisemiani kuomia ja turvakaukalossa nukkuvaa imeväistä. Kotiin jäi odottamaan 1,5v, 4v, 11v ja mies. Minne äiti lähtee? Koska tuut takaisin? Mikä sulla on? Kuoleeko äiti? Kysymykset soi korvissani. (niin mustalla huumorilla totesin kyllä miehellä, että "vaihdanko saappaat vai on kai ihan sama lähdönkö mä täältä kuomat tai korkkarit jalassa,...." vielä en lähtenyt kumpaisillakaan!)

Neurolla tutkitaan kaikki, verikokeet - pulssi - sydänfilmiä - verenpainetta tarkkaillaan ja verta naukkaillaan monta putkiloa. Pääsen tippaan ja sanotaan, että otetaan nyt varuiksi se pään TT-kuva. Viipalekuva. Varjoainekuva. Päässä pyörii liikaa kaikkea. Vastailen kysymyksiin asiallisesti, löydän käsilläni nenän ja seison silmät kiinni kaatumatta. Kävelen viivallakin. Neurologisesti olen OK. Mä toimin. Ei aivoverenkiertohäiriöön liittyvää.

"Olkaa ihan liikkumatta, laitan nyt tätä varjoainetta se voi lämpöillä ja lämmittää mutta hengittelet vaan syvään, ei mitään hätää..." Olen putkessa. Tai ainakin mun pää on. Niskan alla painaa "penkin" rauta. Päässä soi edelleen laulun sanat:
*Eikä meistä jää mitään, aikojen päästä muista ei kukaan mihin päädyttiin Mutta jossakin tuolla paikkamme on ja jos niin ei käy, me olemme hengissä nyt ....*



Osastolla odotellaan tuloksia. Aivorakenteissa ei poikkeavaa. Huokaus. Hiljaa pakkailen itseäni ja lasta kotiinlähtöä varten. Tätini on onneksi tukena mukana. Näin se elämän rajallisuus välillä laittaa kovemmankin naisen hiljaiseksi. Tokkopa mä silti vitsejäni jättänyt. Taxilla kotiin. On ihan hiljaista. Kaikki nukkuu. Mun rakkaat.

Oireet ei kuitenkaan häviä. Kasvot puutuu, kieli on outo ja sitten iskee paniikki. Rintaakin puristaa ja pian ollaan taas sairaalassa. Samoja ns.neurologia kokeita. "Puhtaan" paperit ja konsultoidaan viellä tarkistukseen neurolle omalle polille sekä mahdolliseen pään magneettikuvanteeseen jos oireet jatkuu. Saan labra-aikoja ja sen sellaisia. Epätietoisuudella ja pelolla kotan siis jatkaa "arkea" oloillani ja tuntemuksillani. Jos tähän nyt mitään sopivaa osaa edes suupaltti bloggari mutsi keksiä niin ainakin sen, että kukaan meistä ei huomista tiedä -oli miten oli ja hyvä niin. (anteeksi kirjoitusvirheet, pitkät lauseet ja muut kielelliset virheet. Minäkin olen ihminen. Mutta minäkin olen tärkeä!)

"Yli pyykkivuorten, läpi lasikattojen
yö vie meidät, mä mitään muuttais en
Joskus kun mä lähden voitte värssyn kirjoittaa
Hän pystyi aamuun saakka tanssimaan"

Ystävät: mun omat supernaiset ja sielunsiskot. TIEDÄTTE KEITÄ TARKOITAN. Kiitos. Jokaisella on omat taakkansa kannettavana, oma tiensä kuljettavana mutta ei ajatella liian pitkälle. Mennään näillä korteilla. Kaikille kiireetöntä sekä stressitöntä Joulun aikaa - Joulu löytyy sydämestä, ei materiaalista vaikka onhan sekin toisinaan tarpeen. Landemutsi tassuttelee villasukilla ja koittaa ottaa lapsen mielellä pyhät. Ei muuta kuin kaffetta porisemaan ************

Auts Töks Töks !!!

Aki ja Turo ... (Lähde:netistä)

Vettä sataa muttei esiteini todellakaantodellakaantodellakaan suostu laittamaan kumppareita. Sukat on märät ja koulun urheilukentältä mustaa kumirouhetta löytyy sängystä, matoista ja jokapuolelta missä esiteini on tepastellut. Mitä sanoo äiti: "Oikeesti hei, ei voi olla noin typerä, ettei laita saappaita... missä sä oikein oot ollut kun jalat taas märät? Mitä tää on? Siis onko noin vaikeeta totella mitä äiti sanoo!?" ja mitä siihen vastaa esiteini: "Sä oot niiiiiin tyhmä!!!" (kantapäät paukkuu ja ovi heitetään kiinni, kuuluu kännykän plop-plop ääntä kun watsapp käy kuumana!)

"Otaks sää oikeesti paljain käsin sielt keittiön viemärin päält niit perunankuorii siis HYIJJJJ YÖKKK!!!!" Taas äiti tekee jotain kamalaa ja esiteini pääsee napsauttamaan. Herään päivä toisensa jälkeen enemmän ja enemmän siihen todellisuuteen, että meille on todellakintodellakintodellakin muuttanut "se" jonkalainen itse olin noin 20 vuotta sitten!

Silloin koulun pihalla huudettiin Pirkka Pekka Peteliuksen ja Aakke Kallialan"Auts töks töks" ja "Aaaapuvva Aaapuvvaa!!!" tai jotain sinne päin. Oltiin TOSI isoja. Oltiin TOSI hauskoja. Niin. Samalla kaavalla sitä vaan kasvetaan. Eletään ja hassutellaan. Haukutaan äitiä ja todetaan: "Musta ei ikinä tuu tollasta mutsii joka valittaa, kyttää, määrää, jäkättää....." Ja lause "Odotas kun sulla on omia lapsia!" -voi kuinka se ärsytti ja voi kuinka sille tuli naurettua räkäisesti ajattelematta sen enempää. Mutta KUINKAS sitten kävikään?

Mun äitillä oli aina sylissä vauva tai taapero. Niin mä sen muistan. Kun oon perheen vanhin. Ja meitä oli aika monta. Nyt ihan lämmöllä, ihastuksella ja rakkaudella. Silloin sitä ajatteli eri tavalla. Tuntui ettei se koskaan ehtinyt kokonaan kuunnella mua, se ei todellakaan osannut neuvoa mua läksyissä oikealla tavalla -eikä ainakaan sellain kuin kaverini äiti. Se ei pukeutunutkaan yhtään niin kivasti kuin muitten äidit. Sitäpaitsi mä häpesin sen omia juttuja, uskontojuttuja ja rönttäisiä kotihameita sekä röyhyrättiä olkapäällä. Nyt mä vaan mietin, että miksi? Kun se kuitenkin aina teki mun parhaaksi kaiken. Meillä oli aina puhtaat ja ehjät vaatteet, toimiva ja hyvä koti. Tilaa, oma piha, lemmikkejä, sisaruksia ja ruoka valmiina kun tultiin koulusta kotiin. Ja melkein joka päivä tuoretta pullaa, sämpylää tms.... (Tuohon leipomiseen itse en ole vielä kerennyt!)

Näkeekö mun esiteini mut nyt samalla lailla? Mun pitää sitä ehkä ihan kysyä. Näin valveutuneena omasta nuoruudestani voisin ehkä muuttaa sen negatiivisen energian positiiviseksi? Tai sitten sen vaan on joku suurempi voima määrännyt, että näin se tulee menemään vuosikymmen toisensa jälkeen. Mitä meillä viellä onkaan edessämme matkalla aikuisuuteen sitä ei osaa kukaan kertoa. Kasvaminen sattuu ja tekee kipeää. Sen jos minkä tiedän itsestäni. Mä tein kasvutyötä niin kauan ja se taitaa edelleen olla "vähän vaiheessa"?

Myönnän myös,että mun esiteinini mielestähän mä EN osaa mitään oikein kunnolla, siis niinkuin käyttää oikeenlaista ajanhermoilla olevaa puhelinta, mä näytän kuulemma usein tosi ryttyiseltä ja ryysyiseltä, mulla on kuulemma ollut AINA nuttura sekaisin päänpäällä ja kuulemma AINA tyhmä tapa sanoa asiat niinkuin ne on. MUTTA mä oon silti kuullut olevani "Ihan OK" ja "Kyl sä jonkun joululahjan multa saat" ja mulle on kuitenkin mm.koulun käsitöissä tehty esiliina ja savesta ponin pää , että en mä ihan "huono äiti oo".

Kasvattakaa lapsenne rakkaudella, antakaa aikaa ja ymmärtäkää: Ne on meidän kopioita ja kun ne alkaa kasvaa niin huomaatte niissä aikalilla samoja piirteitä kuin itsessänne jos meette ajassa taaksepäin tarpeeks paljon !! Näin puhun nyt suoraan sillä kokemuksella mikä mulla on. Ja KYLLÄ ajatukset, mielipiteet ja kasvatusmetodit muokkautuu matkan varrella kun tulee lisää vuosia "Sanokaa mun sanoneen" ;) Ja te jotka nyt valitatte siitä, että ette saa nukkua öitänne kokonaan tai ette ehdi muuta kuin vaihtaa vaippaa (mä teen sitäkin edelleen!) niin ODOTTAKAA kun ne on "isoja" ... Nukutte viellä vähemmän, murehditte viellä enemmän ja ikävöitte aikaa kun vaipan vaihtaminen oli "rankka duuni".. Allekirjoitan jo tässä vaiheessa myös lauseen: "Älä tee niin kuin minä teen vaan tee niin kuin minä sanon!" Että niin. RAUHAA, RAKKAUTTA JA LÄMPÖÄ SATEISEEN JOULUKUUHUN.

Että niin! (lähde:netti)

Kotihiiri vai erakko?

Perusluonteeltani olen ihmisistä tykkäävä, sosiaalinen ja tykkään olla muitten kanssa. Näin talven kynnyksellä tai oikeastaan keskitalvella (!!!) tunnen aina vaipuvani jonnekin "talviunille", tekee mieli jättää "verhot alas", tsillata kotikuteissa villasukilla aamusta iltaan. Häärätä tuvassa, kuunnella musiikkia, touhuta lasten kanssa ilman paniikkia mitä "pitäis" tehdä ja olla vaan omassa rauhassa. Liekö mun erakkomaisuus verenperintöä esi-isiltä?
Juttelin tässä puhelimessa neljännen tyttäremme tulevan kummisedän kanssa ja mulle jäi päähän hänen lause: ".. joskus illalla oikein jo odottaa seuraavaa aamua kun saa kahvikupin käteen ja alkaa rutiinit..." Sen olen itsekin aistinut, vaikka illalla aina väsyttää ja toisinaan on puhki olo kun koko päivä mennyt taas hulinoissa ja askareissa niin kyllä, seuraavaa aamua silti jo odottaa. Ja omia puhteita. Mulla ne on kotona olevan äidin hommia: Puuhellan lämmitys, koululaisen herätys, oma kahvikuppi(saavi!!) hetki jne.

Palaan mietteissäni varhais nuoruuteeni, olin poissa koulusta kuumeessa ja äitin kanssa istuin keittiön pöydän ääressä kahvilla (silloin jo olin kahvimanta!!) Sanoin äitille, että "isona mä haluun tehdä sellast työtä, et saan olla kotona ja juoda kahvia just kun haluun" : Ainakin siis se lapsuuden haave on toteutunut! Kahvia olenkin juonut, ties monennettako litraa elämäni aikana? Ja olen saanut tehdä työtä kotona ja edelleen saan olla kotona. En kaipaa hektisyyttä tällä hetkellä "ulkomaailman" tarjoamasta työelämästä -sen aika tulee sitten kun on sen aika. Nyt mennään tällä.

Sähköposti, facebook, tekstiviestit ja puhelut. Niitten käytön perusteella en ole erakko mutta tunnustan, että mulla on välillä ihan 100% erakkopäivä, joskus jopa erakkoviikko. Silloin haluan vaan öllöillä omassa pikku piirissäni perheen kanssa ja sulkea muut ulkopuolelle: Ja iän tuoman oman itseni tuntemuksen kautta voin jopa allekirjoittaa, että tällaiset erakko "kaudet" tekisi itse kullekin ihan hyvää tässä some-painotteisessa nyky-yhteskunnassa.

Mulla on ystäviä ja läheisiä sekä tyyppejä joiden kanssa olen paljon ja suuresti tekemisissä. Osalle olenkin kertonut, että ei kannata suuttua jos musta ei joka päivä kuulu- ja se ei tarkoita siltikään yhtään mitään, että mulla olisi asiat huonnosti tai, että nyt pitää kutsua #hätäkahvit huudeille; Mikä ei ole hullumpi idea noin niinkuin muuten. Tarkoitan tällä sitä, että ehkä tämä aikakausi on "muuttanut" ihmisiä vielä enemmän jokapäiväiseen "kanssakäymiseen" kun ennen mentiin kylään, istuttiin pöydän ääressä kasvotusten ja juteltiin. Sitä kyllä onneksi omassa piirissä harrastetaan edelleen -kasvotustenkin juttelemista!

Skype-mummi!

Oikealla oleva lelupuhelin nyt ainoa kuva "lankapuhelimesta"

Nyt alkaa olla maailmankirjat sekaisin. Maalaisjuntti joutui opettelemaan Skypen käytön! Kun mä kävin koulua vuonna nakki ja makkara niin paperille piirrettiin hauskoja "pilakuvia" näköpuhelimista, eihän kukaan silloin oikeasti edes uskonut, että aikuisina voidaan tuosta vaan soittaa jollekin ja nähdä sen naama! Kun mä menin ekalle ei meillä viellä ollut edes lankapuhelinta, joo ihan oikeasti! Kun oikein tärkeä soittopakko tuli mentiin naapuriin mamman luokse soittamaan. Muistan vieläkin kuinka ihmeellistä ja jännää oli kun meillekin sitten puhelin hankittiin. Siihen seinällä olevaan lankaluuriin juostiin kilpaa vintinraput kolisten välillä pää kolmantena jalkana: kerran vastasin jopa vahingossa puhelimeen veljeni nimellä... Niin, silloin puhelimeenkin viellä vastattiin omalla nimellä -eikä vaan : Moi! "Voi niitä aikoja!"

Pirttipöydän äärellä avataan myös Skype!

Palataksemme nykyisyyteen aikakoneella: Kun äiti muutti ulkomaille muuttui yhteydenpitomme tyystin. Mä en ole milloinkaan käyttänyt "näköpuhelinta" ja alkoikin siis opettelu joka edelleen on aika vaiheessa. Nyt osataan jo lähetellä videoviestejä(kin) - näin välittyy aito tunnelma. Ollaan aina soiteltu mun äidin kanssa tosi usein, välillä jopa monta kertaa päivässä, nyt kun siihen ei viitsi kännykällä ryhtyä niin Skype onkin aika kiva juttu. Viimeksi eilen kakkonen ja kolmonen tahtoivat jättää mummille videoviestiä ja siinä oli varmaan mummin pakko kääntää volyymit hiljaisemmalle. Myös isoin on laittanut videoita mm.miten on oppinut tekemään spagaatin ja kertoillut kuulumisia. Ei se tosin ole sama asia kuin, että olisi ihan oikeasti "tässä" ja varsinkin nuorimmat lapset hiukan ihmettelevät miten mummi mahtuu läppärin näyttöön ja haluavat kosketella näyttöä ja kyselevät milloin mummi taas tulee ja koska voidaan mennä mummin tykö. Mutta kiitos nykyaika ja kiitos elämä: tämänkin olen saanut nähdä,elää ja kokea. :)

Myös Krista pitää äitiinsä yhteyttä Skypellä: Taikaliemeen Pudonneita Ihmelapsia blogissa voit käydä lukemassa enemmän: http://blogit.kaksplus.fi/blogi/taikaliemeenpudonneitaihmelapsia/5-asiaa-joita-et-ehka-tiennyt-meista/

Aikuisella iällä "fanitus" !!

Tuossa menneellä viikonlopulla oli eräällä nimeltämainitsettomalla jäähallilla eräs nimeltämainitsematon herra esiintymässä:
siellä minunkin PITI olla mutta koska elämä järjesti meille ihanan pikkuisen uuden ihmisen parahiksi ennen tuota kyseistä jäähallikonserttia niin... pitää vain nyt muistella menneitä:
tämä kirvoitti kaivelemaan arkistoista kirjoituksen *fanittamisesta*

Olen aina kaihtanut sitä sanaa. Fanitus tai tärkeä asia itselle on kaksi eri asiaa. Musiikki suoraan sydämeen tai sanoma sen sisällössä itselle tai jaettuna ystävän kanssa.

Jos jostain asiasta on pitänyt liki 15 vuotta -ei voi sanoa, että se olisi ihan turha, toissijainen tai hetken hurmaa.
  
On olemassa musiikkia ja MUSIIKKIA.
Ensimmäinen on sellaista joka menee toisesta korvasta sisään -sen mukana voi laulaa, jammailla,viheltää,hyräillä ja siitä tulee hyvä mieli tai siitä voi ärsyyntyä,suuttua,inhota,vihata - tai sitten se ei tunnut miltään.

Ja se toinen. Osa elämää. Olet seurannut ehkä tiettyä artistia, olet saattanut käydä keikoilla tai muuten vaan kuunnella ja aistia herkkyys, puhuttelevuus ja sielunveljeys. Nyt meni sinne "lokeroon" taide, sielunsinfonia tai joku muu söpöhöpösuputuspuputus ....
Minulle tämä musiikki oli osa nuoruutta ja kasvua, gospel tapahtumissa tykätty esiintyjä, seurakunta nuorissa aikaani viettäneenä tuttuakin tutumpi lauluntekijä. Rakkaus musiikkiin ja sanomaan jäi mieleen, seurasi aikuisuuteen- seurusteluun. Vuosipäiviin, ristiäisiin ja hautajaisiin on löytynyt sopivia fraaseja tältä laulajalta. Sellainen musiikki on sydämen asia.
  




Aikuisella ihmisellä täytyy olla joku intohimo, joku asia mikä on kestänyt ja pysynyt, joku mistä ainakin voi sanoa, että tämä on minun juttuni. Viellä parempaa jos sen asian voi ja saa jakaa rakkaittensa kanssa ja se on kaikille yhteinen hyvä. Mikään ei ole ihanampaa kuin puolisoita yhdistävä musiikki pläjäys mukavassa hengessä, höyryävät kahvit siskon kanssa salin aulassa tai ihanien tyttärien kera jaettu väliaika pulla teatterin penkeillä. Turhaa väittää etteikö lapsien kanssakin voisi kulttuuri elämyksiä kokea. Ja voi kuinka rentoja seuralaisiakin nämä pikku ihmiset on!
  

Ei mulla nyt muuta, tsemppiä kaikille talven tekoon, kiitos kun luitte ja ymmärtäkää jos teillä on ystävä jolla on joku intohimo kuten minulla -meillä. Se voi toki olla ihan mitä vaan hyvää ja kaunista. Se voi olla ystävyys, rakkaus, urheilu, hevoset, lemmikki, aktiviteetti, taidetta, kulttuuria, matkustamista. Taivas on rajana. Ja unelmia: niitä täytyy olla !!
  



"Oi kultani älä niin huoli vaikka terävä ja viuhuva nuoli saattaa meihinkin osua kyllä
Mitä huominen ottaa, antaa sitä tänään vielä et voi kantaa eikä ne murheet meihin yllä

Meillä on aikaa vielä nauruun, leikkiin ja rakkauteen iloon ja ukkosen jylinään Meillä on aikaa vielä kääntää kellot kohdalleen joka ainoa päivä on tänään

Älä kaunaa mennyttä kanna sen viimein jo lähteä anna takkinsa ottaa ja ovella kiittää

Älä pelkoa tulevaisuuden älä onnen tai onnettomuuden me olemme tässä ja nyt ja se riittää ............." (Juha Tapio:meillä on aikaa)

1 kuukausi vauvakuplassa(pulkassa!)

Kun aikaisemmin seurattiin raskausviikkoja nyt alkaa uusi "sarja" vauvakuukaudet "vauvakuplassa":
Se on takanapäin. Ensimmäinen kuukausi neljän lapsen äitinä. Tähän kuukauteen on pakkautunut aivan mielettömän suuret tunteiden kirjot. Astetta komeammat hormooni jylläykset sekä kaikki asiat perheen sisällä on hitsautuneet liitoksiinsa! (Näin puhuu hitsarin vaimo...) Avattuani torpan oven synnäriltä tultaessa en aavistanutkaan kuinka paljon tuo pieni uusi ihmislapsi maailmaamme muuttaisi. Hän muutti sitä ihan valtavasti.

Mehän teimme parikin visiittiä takaisin sairaalaan kun kävimme keltaisuuskontrooleissa joista kuitenkin pääsimme kuin koirat veräjästä. Myös pikkuisen paino oli jo ensimmäisellä neuvolakäynnillä ylittänyt reippaasti syntymäpainon eli saimme siis oikeinkin hyvillä mielin aloitella arkea kotona suurperheenä. Sana "suurperhe" maistuu hassulta, koska mielestämme meillä ei ole mitenkään suuri perhe vaan juurikin sopiva. Mikä käsittää suurperhettä? Nykykäsityksen mukaan se kai on kun lapsia on enemmän kuin standardi (kauhea sana!!) kaksi. Allekirjoittanut on itse viiden lapsen perheen vanhin kun taas isimies on perheensä ainokainen. Tässä sitä siis on hänellä opettelua arjessa jossa oman äänen kuuluminen ei aina ole ihan itsestään selvyys. Hauskasesti ajatellen kuitenkin onneksi hänellä(kin) on ollut tässä monta vuotta aikaa tottua ,että jalkoja tuvassa tepastelee aika monta. Jo 12. 

Palatakseni siihen miten elämä muuttui kuin viidestä tuli kuusi: Kaikki rytmitys tapahtuu nyt nuorimman mukaan. Siis sen mukaan miten vauva syö, nukkuu, kakkaa jne. Sitten me muut. Aika äkkiä sitä hanklasi rytmin siihen milloin kannattaa tehdä ruoka valmiiksi jo edellisenä päivänä ja miten iltapesut ja nukkumaan menot sujuu kun olkapäällä on se pieni ja hento. Kärjistääkseni totuuden siementä niin kyllä isimies OLI kolme viikkoa isilomalla, mutta se pääosin hänen kohdallaan "kului" raksalla vintillä minne pakerramme lastenhuoneita. (Saneerausta, sielä ei siis ole koskaan ollut muuta kuin kylmä vintti. Talo on vm.1926 eli kyllä sielä joskus on ison perheen pyykit vissiinkin kuivanneet niinkuin ennen vanhaan on tapana ollut.) No joku vitsiniekka kyllä totesi, ettei pian riitä enää vintin rakentaminen jos lapsia tähän tahtiin haikaralta tippuu "kerran vuodessa", että saa kuuleman mukaan laajentaa suuntaansa jos toiseen torppaa. Sen näyttää aika. Ken ties. (naurua!!!!)

Tänään ollaan jo siinä pisteessä, että olemme uskaltautuneet kunnolla vaunuilla kauppaan (reissussa kestää reippaastikin juostuna sellainen kolmevarttia mutta tänään meni vain 32 minuuttia!!) ja koska isimieskin on taas jo töissään niin pakkokin. Kerholainen on päässyt vielä toistaiseksi jonkun kyydissä omaan puhteeseensa ja esikoinen kulkee omia teitään kouluun. Kerran viikossa kotona on muutaman tunnin ajan ainoastaan kaksi naskalia. Tylsää ei takuulla ehdi tulla. Ei ainakaan pitkään aikaan! Kaikella on tarkoituksensa ja aikansa kuuluu sanonta. Nyt uskon siihen enemmän kuin ikinä. Olen erittäin kiitollinen tästä kaikesta ja koitan muistaa olla valittamatta pikkuseikkain asioista joilla ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Se, että meillä täällä on toisemme, omat juttumme sekä tietoisuus tärkeydestämme meille: riittää! Meidän joukkue ja pelisäännöt.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille! Miten teillä menee? Kuinka te määrittelette suurperheen ja miten palat on löytäneet paikkansa kun joukkoon on tullut uusi asukas? Kanssa odottajat ja "matkassa" mukana olleet mitä teille kuuluu nyt? :)
Muistakaa jättää kommenttia ja Landemutsin löytää myös facebookista https://www.facebook.com/landemutsi

Koko käsi ja pikkurilli

Meitä on nyt kuusi. Numerona ei iso mutta kun oikein mietin niin hemmetti, hienoa, ihanaa ja wau. Kauan, oikeastaan tosi monta vuotta meitä luultiin olevan vain kolme. Trio. Toisin päätti kohtalon oikut. Joku sanoi ettei voi kauhalla ottaa jos on lusikalla annettu ;vai miten se meni? Meille kyllä siunaantui aika mahtava oma lauma.

Hevosilla on porukassa aina tosi tarkka nokkimisjärjestys. On ehdoton yksi pomo ja sitten on ne muut jotka varovasti hiipii ruokintapaikalle tai lymyää hiljaa rapsuttamaan toista. Perheissäkin olisi hyvä olla selkeät paikat, siis siinä määrin ettei tule epäselvyyksiä kuka tekee, milloin ja missä järjestyksessä. Turha justeeraaminen ja pälätys tasa-arvosta sekä lista töiden jakamisesta jääkaapin ovessa ei sovi ainakaan meille. Tottakai asioita pitää tehdä parisuhteessa molempien ja kotihommissa auttaa toista. Muttei sen tarvii aina olla kai niin, että mies imuroi ja tiskaa sekä pyykkää kun tulee töistä vaan voihan se emäntäkin kolata vaikka lumet jumppana, siivota varaston tai vaikka varata sen autohuollon. (jos osaa?) Meillä ainakin nyt eletään aikakautta (kuullostaa ihan kivikaudelta!!) jossa toinen käy ainoastaan töissä (mies) ja mä olen kotona lasten kanssa. Koska niin tulee olemaan vielä jonkin aikaakin (ainakin niin toivon) niin pikku puuhastelu köökissä ei mua rasita vaan marttailen ihan mieluusti. Meillä mies hoitaa ison lapsen harrastuksiin kuskaamiset ja sitä rallia riittää jääkiekkoilevassa perheessä harva sen iltaa sekä viikonloput päälle.

Me ollaan aina oltu hiukan omanlaisiamme. Ei ehkä menty ihan valtavirran mukana? Kun muut otti ison asuntolainan ja muuttivat avaimet käteen talopakettiin, me ostettiin vanha mummonmökki jota aloimme asuttaa. Kun kaverit lähtivät etelään talvilomalla tai syyslomalla me tartuimme lapioon tai pakkasimme koko köörin jääkiekko pelireissulle. Joku kertoi ostaneensa uuden auton ja siihen kaikki lisävarustelut: Meille riitti käytetty nettiautosta jonka hajotessa tienposkeen ja hinausauton kyydissä istuessa kelatessa ei kuitenkaan harmittanut niin paljon kuin jos se olisi ollut ihan se uusi ja kallis. (nekin kun voi hajota!)

Kolme viikkoa vauvakuplassa eläneellä on silti edelleen aivot. Olen pohtinut paljon (ja viisaita) yöllä kukkuessa ja nukkuessa koiranunta ihanan uuden pienokaisemme kanssa. Perhe kulkee kaiken muun edessä, itse vanhanaikaisena jaksan jopa uskoa sanontaan: Lapset ensin! Vaikka se on monelle hieno printti T-paidan rintamuksissa niin moniko sitä oikeasti miettii? Puhutaan "laatuajasta", "parisuhdeajasta" ja "pikkulapsiajasta" .... jossain facebookin runoaforismissa oli kiva pätkä jossa mainittiin jotain siitä kuinka suomi on edelläkävijänä siinä missä lapset sysätään "sivuun" pois jaloista. Allekirjoittanut on joko vanha pieru tai erittäin skeptinen kun puhutaan siitä, että pariskunnat tarvitsee kahdenkeskistä aikaa. Jos on halunnut lapsia ja perheen niin eikö silloin nauti siitä koko sydämellään ja kaikella kiitollisuudella? Perheenä. Äiti on silti edelleen nainen sekä vaimo ja isi on edelleen silti mies sekä puoliso. Ei se muutu kai siitä onko lapsia yksi tai kymmenen. Tai ollaanko raflassa syömässä kahdestaan vai koko perheellä? (tulipa sekalainen kertomus)

"Annoin pikkurillin ja se vei koko käden..........." Tuttuakin tutumpi luritus. Onnenkantamoinen osui kohdalleni kun sain tämän kaiken. Pidän siitä niin kovin kiinni kuin se ikinä on mahdollista. Uskokaa pois, minustakin tuli se "leijonaemo" jollaiseksi en vielä 10 vuotta sitten uskonut ikinä kasvavani! Mutta nyt kun olen iso (ehkä) ja neljän lapsen äiti voin sanoa, että taistelen viimeiseen hengenvetooni heidän puolestaan. Tapahtui mitä ikinä luoja tiellemme tuokaan. Hyvää, pahaa, vaikeutta, sairautta - ihan mitä vain: He ovat minun vertani ja lihaani. Joka uskaltaa tulla väliimme, kokee luonnonvoimien armottomat hampaaniskut.

Näihin väkeviin loppulauseisiin päätän tämän blogitekstin: Minä en myy tätä kohuotsikolla, en julkisella tunnustuksella tai irvokkaalla kuvalla. Ainoastaan sydämelläni. <3

RAKKAUTTA KAIKILLE JA KIITOS JOS LUIT!