Tuol o Joulu - lasten riemui!

"Tuol o Joulu!!!" Huutaa kaksvuotias ku kävellää kylläl misä iso kuusi o. Sama toistuu jokane päivä. Ja kun hän näkkee kynttilöitä tai jouluvaloi ni taas huudetaa Joulua. Yhtä hulinaa. Tykkään. Pitää antaa fiiliksen tulla nyt ku voinnit ittelki paljon paremmat ku vuos sitte.

Nyt ollaanki tehty jo laatukoit pakkaseen jemmaan ja pidetää sormet sekä varpaat ristis ettei se kuuluisa noro saatika ykä tuu si aatoks.

Kaikile tasapuolisest ihanaa ja vaiherikast joulukuuta: postaukset tulee ny vähän viiveel, mut huomaan, et ainaki kuvien lataaminen sujuu paljon näppärämmi ja uuristust o myös pikkase tosa tekstin käsittelys! :) :)



Isipäivä - Sovellettu&sävelletty

Isin kanssa.

Pitkänhuiskea tyttö kävelee vierelläsi, etsii hiuspantaa ja meikkaa. Pakkaa treenikassia ja toisinaan päästää suustaan pahan sanan. Nauratte tyhmille vitseille ja reissaatte ympäri maakuntaa pelireissuilla. Teillä on jo paljon yhteisiä juttuja - omia isi&tytär asioita joista me muut emme tiedä.


Vipeltäjäksi nimetty perheen kakkonen esittelee piirrustuksia kun tulet töistä, tahtoo hyppiä selkäsi päällä jos makaat sängyssä ja kiljuu ja riehuu kanssasi mielellään. Pikkuhiljaa suhteestanne on kasvanut vahva ja hassutteleva.

Neiti touhukas -koomisesti selkeä pikku emäntä kolmonen puhelee ja matkii sekä tekee kaiken perässäsi. Hyvät ja huonot. Toistaa ja tietää mitkä on tärkeitä hommia. Kolmosen kohdilla on isä-lapsi suhde ollut helppo ja valmis ihan pikku taimesta saakka. Kokemuksen kautta.

Juuri kävelemään lähtenyt nuorimmainen, pikku eskimo nelonen on aikalailla kaikessa mukana. Nauraa ja kädet ojossa tallustaa vastaan kun tulet töistä - niinkuin muutkin. Osaatte kommunikoida suhteellisen helposti ilman mun tulkintoja.

Neljä eri-ikäistä isänpäivää siis meidän tarinassa. Monta tuulta, hienoja asioita. Meidän isi on vähän sellainen mörökölli, hitaasti lämpiävä suomalainen mies. Mutta tässä raapustellessa tajuan ,että hän on ollut mukana jo neljän lapsen odotuksessa, synnytyksessä ja matkassa kasvuun - tässä on siis pysyvyyttä ja syvyyttä.

Moni muukin lähti nyt isänpäivän kynnyksellä pohtimaan ja lutvimaan isäjuttuja, vaikka meillä ei niin erikoisesti olla korostettu ikinä isänpäivää tai äitienpäivää koska jokainen päivä on niitä - muistuu mieleen silti hienoisella historiallisella tavalla ensimmäinen isänpäivä. Siitä on aikaa tosiaankin jo kaksitoista vuotta. Mä odotin silloin viimeisilläni esikoista, isimiehellä oli matka vasta alkamassa. Aika pitkä ja kivikkoinen oppimäärältään laaja-alainen opinahjo. Vuosissa se isäksi tulemisen odotusaika on kuitenkin saavuttanut päämäärää. Silti mielestäni ikinä ei voi olla ihan valmis vanhempi. Ei äitinä eikä isinä - vaan aina on uutta opittavaa, kehittymistä ja kypsymistä.

Kun me vietetään isänpäivää siihen kuuluu lasten askartelut, piirustukset ja kortit. Kahvia ja jotain herkkuja. Myös jutustelua. "Entä ne joilla ei oo isää?" Kysyy usein joku lapsista... sitten puhutaan. Siitäkin. Aikuisena sen tietää, niinhän se on. Kaikilla ei ole isää. Joiltakin puuttuu joku perheenjäsen yhteisestä juhlasta. Tai lapsettomuus. On erottu tai jokin suru tai sairaus varjostaa tätäkin päivää. Isänpäivä, äitienpäivä, joulu, juhannus..... Päiviä toisten joukossa; mutta lasten kanssa on juteltu, että ihminen tarvitsee etappeja - sellaisia jotain tiettyjä juttuja ja rutiineja. Olkoon se sitten vaikka isänpäivä. Tai lastenpäivä. Ja voihan niitä kalenteripäiviä soveltaa?

Olemassa oleville pappoille, vaareille, kummisedille, veljille, tutuille ja lasta odottaville sekä toivoville, puoli-isille, kaikille hyvää isänpäivää!



 

Puheterapiaan - ensimmäisiä kotiläksyjä!

Puheterapiaan.

Viisivuotiaalle on suositeltu puheterapiaa jo muutaman vuoden aikana, kun viimein saimme lähetteen ja soittolistat terapeuteille alkoi kai se hermoja raastava osuus - nimittäin soittaminen terapeuteille joita alkusilmyksellä riitti, riitti ja riitti. Kun monta A4:sta tarjosi joko "eioota" tai "vastaajaa" oli äidillä lievästi sanottuna jo aika iso kiukustus. Olin rypistää paperit roskiin ja kirota kaikki ostopalvelut taka-alalle, sitten saatiin uusi lista ja kaverin vinkistä koitin yhtä tiettyä numeroa - Kappas keppana: Meille löytyi terapia paikka ja aikojakin saimme heti ne kolme arvioivaa käyntiä.

Meillä ongelma on siis puhemotoriikassa, puheentuotossa - ei yksittäisissä kirjainpuutteissa tai ymmärtämisessä. Korvatulehduskierteet, tuubitus ja se, että lapsi oli liimakorvana kauan huonolla kuulolla on siis syyllinen ainakin.

Ensimmäisellä kerralla jännittää molempia. Lasta ja äitiä, mutta siitä se sitten lähtee. Odotushuoneessa on jo hiukan helpottuneempi olo. Terapeutti on uranuurtaja, kokenut ja todellinen ammattilainen. Ottaa tilanteen heti haltuun ja lapsi saa oman vihon minne sitten ihan ensimmäisenä saa alkaa liimaamaan tarroja joita itse tietenkin saa valita: Samaan aikaan terapeutti "tutkii" lasta kyselemällä asioita joita kirjoittaa ylös - lähinnä sanavarastoa, kirjainmuotoja ja juttuja. Ja työtä on. Puhutaan hienoisella tavalla siitä mitän ja kuka lasta ymmärtää kun puhe todellakin vaatii kuuntelijalta "korvaa". Äiti ymmärtää ja terapeutti sanoo, että niin sen kuuluukin olla. Äidin ja perheen kuuluukin ymmärtää koska se on vanhempien tehtävä, kuulemma todella hyvä niin koska muutenhan olisi lapselle liian rankkaa jos edes kotona ei tulisi ymmärretyksi.

Saadaan muutamia harjoitteita suullisia kotiin viemisiksi ja äidille viimeinkin hyvä mieli siitä, ettei tämä asia ole oikeastaan kenenkään syytä: ainoastaan asia jota nyt aletaan korjaamaan ja opettelemaan uudestaan. Ihminen vaan kummasti syyttää itseään tai asianhaaroja.

Toinen kerta kuluu peilin edessä kielen liikkeitä tukaillen sekä sitten pöydän ääressä hieman kartoitetaan paikka käsitteitä -tietenkin prinsessa nuket apuna. Viisivuotias alkaa kuulemma olla siintä hyvässä iässä, että hänen kanssaan asioissa päästään jo eteenpäin selkeästi. Kun taas useimmiten varsinkin jos lapsi on hiukankin arempaa sorttia saatetaa jäädä "leikkiasteelle" terapia käynneillä ja siitä taas ei ole vastaavaa hyötyä tässä tilanteessa. Aluksi tärkeää on saada kunnon pohja ja luottamus lapsen sekä terapeutin ja tietenkin vanhempien kesken. Että osataan olla sinut. Ettei vierasteta.

Toisen kerran lopulla äitikin saa vihon ja kotiläksyjä: Saan alkaa askarrella Kommunikaatiokansiota. Aikarajaa ei ole. Tarkoitus on nyt alkaa luoda lapsen kanssa uutta selkeää kommunikointia ilman "vääri" sanoja ja niin, että hän tulee ymmärretyksi. Kansioon kootaan aluksi lapselle tärkeitä ihmisiä, juttuja, vaatteita, ruokia, lemmikit ,paikat jne. Kansion on tarkoitus tulla kulkemaan hänen mukanaan terapiaan, päiväkotiin sekä olla käytössä myös kotona: Vaatii kyllä opettelua ja tietenkin vielä sen, että pääsen alkuun siinä askartelussa... Kansion on myös oltava noin sanotusti sellainen jonne voi lisätä juttuja ajan kulessa ja niin, että se "elää" lapsen mukana. Nyt täytyy sanoa, että tämä vielä ihmetyttää minuakin mutta kaitpa me sen hoklaamme. (*kommunikaatiokansiosta lisää kun saadaan käyttöön!) Ko.kansio on saatavilla myös sairaaloitten apuväline keskuksissa mutta on iso ja hieman haasteellinen saada - vaatii lääkärin lausunnon taas erikseen, käynnin siellä sekä jonottamisen. Itse tehtynä tulee lapsen oman näköinen.

Millaisia kokemuksia teillä on puheterapian aloituksesta? Oletteko olleet tyytyväisiä? Entä millaisia kotiläksyjä te olette saaneet? Miten muu perhe on asiaan suhtautunut?

Lätkä&Säbä Expo 2015 - Ja siellä lepää!

c.Landemutsi

Helsingin messukeskuksessa oli kuluneen viikonlopun aikana esillä jääkiekkoa, salibandya, kaukalopalloa, taitoluistelua ja ringetteä - sekä mieletön määrä muuta kiinnostavaa ja jännää. Kaupan päälle sai tuhdin annoksen SkiExpoa, Digiexpoa ja BoardExpoa. Siinä meni pää pyörälle!

Me saatiin kutsu pelaaja tytöllemme tekojään demoon - sekä sen myöden koko perheelle pääsy hauskaan tapahtumaan. Messukeskuksen ovella 3,4 oli reipas kiekkotyttö varustekasseineen ja sitten päästiin asiaan. Myös Noora Räty oli ollut ilostuttamassa kiekkoilijoita ja tytöt oli päässeet Selfieen Nooran kanssa - se oli kiva juttu!

Tytöt pelasi demon messukeskuksessa keinojäällä, siinä on todella vaikeaa luistella (Meidän peluri on aikaisemmin ollut mm.Sanomatalolla kesällä pelaamassa samanlaisella keinojäällä ... siinä ei voi sanoa, että luistin kulkisi Krips.) Mutta hiki tuli, naurua riitti sekä toivon mukaan iloa myös katsojille.

Kun tytöt oli osansa hoitaneet edustuksesta päästiin koluamaan messujen tarjontaa, isimies hyökkäsi ensimmäisenä testaamaan uusinta uutta haarniskaa ja sai myös mailan iskuja selkään, olkapäähän jne. Kuulemma todella hyvä päällä, istuva - hengittävä.

Lapsille oli tarjolla Peuramaa Ski:n järkkäämä "huvipuisto" pomppulinnoineen, karuselleineen sekä liukumäkineen - ja mikä parasta vanhemmille ilmaista kahvia!

Maisteltiin energia ja palautusjuomia, kerättiin messu "krääsää" ja pidettiin hauskaa ihmisvilinässä. Hienoa oli taas myös huomata, kuinka harrastus yhdistää: Oman teinin puolesta sydäntä lämmitti kun kierteli messuilla mukavassa tyttöporukassa jotka kaikki pelaa lätkää.


Lue lisää: http://www.latkasaba.fi/


ps.Paremmissakin piireissä voi käydä kämmi - unohdettiin pelaajan luistimet messukeskukseen :D Onnenkantamoinen oli se, että viikonloppuna osui pelireissua samaan suuntaan - jotain mainitakseni kilometrejä kertyi reippaat 1000 - Vain kiekon perässä !! Jösses. <3

Toisen kanssa - toista vuosikymmentä kulkien!

c.Landemutsi

"Ja kun sä vain istut viereen mun siin on jotain niin oikeaa valoa aamun valkeaa maata kantavaa....." (JT/Edu jotain niin oikeaa)

Jaoin tässä taannoin omalla profiilillani kuvan jossa olin mieheni kanssa ihan seurustelun alkutaipaleella. Jäin miettimään ,että nyt haluan viimein tarttua aiheeseen - pitkä parisuhde. Hyvässä ja pahassa. Siltikään en aio mennä liikaa henkilökohtaisuuksiin mutta vähän avata sitä asiaa miten me olemme tähän saakka päässeet. Yhteiseen matkaan jota ollaan menossa nyt toisella vuosikymmenellä - on ollut rikastuttava kaikessa risaisuudessaan. Kihlat, Vihkiminen, lapset ja harrastukset. Haaveet on toteutuneet! Yhdessä. Tiedän, olen saanut sen mitä suurin osa ihmisistä tahtoo. Kestävän kumppanuuden.

1990 luvun lopulla pukeuduttiin vielä Leviksiin ja kuunneltiin kasetteja. Soiteltiin Nokialla ja pelattiin Pleikkaa. Oli baareja, bileitä, juhlimista, koulua, kavereita - harrastukset ja maailma avoinna. Murheista isoin oli se mitä tehdään ensi perjantaina! Ja niinhän sen kuuluukin mennä, ei nuorena kuulu murheiden painaa. Silloin mennään ja eletään sekuntti kerrallaan: Myös välillä liiankin kanssa. Joka suhteessa ja myös suhteissa. Tämä riittää "johdannoksi". Me oltiin 17 ja 18 kun "alettiin oleen" : Siinä kaikki. Sen ikäisenä se oleminen tarkoitti sitoutumista, yhdessä olemista ja elämän jakamista. Helppoa? Kriteerit tulevaisuuteen saattoivat olla hivenen erilaiset kuin yli 30 vuotiaalla. Ehkä.

Aina puhutaan siitä "rakkauden alkuhuumasta" : Mitä helvettiä se on? Niin kai se on se aika pää pilvissä kun ei nähdä mitään muuta kuin se hetki. On se sitten sitä, että kuljetaan käsikädessä joka paikassa, purraan toisen kaula ja naamakin koska "sä oot mun", kaikki on hianoo- kivaa- kaikki on makeeta ja siistii. Ja kun sitten koittaa se reality arkinen elämä, alkaa riidat ja toinen muuttuukin piereskeleväksi siaksi tai nalkuttavaksi ämmäksi. Hei come on, sehän on sitä elämää! Enkä silti väitä, että pitäisi muuttua kummankaanlaiseksi.

Me ollaan oltu niin nuoria, että ensimmäinen suhteen "koetinkivi" oli miehen armeija-aika. Silloin kaikki sanoi ,että jos suhde kestää sen kestää se mitä vaan. Nyt voin sanoa, että se oli vasta lasten leikkiä. Yhteiset unelmat, haaveet ja niiden toteutus. Meillä oli niitä alusta saakka. Ollaan oltu aika samanlaisia aina, joillekin se ei ole sopiva juttu mutta meille on ollut. Puolensa siinäkin. Ollaan tykätty samoista asioista ja jos ei olla tykätty niin ollaan opeteltu tykkäämään.

Sanotaan, että kannattaa olla ihmisen kanssa jonka kanssa on hauskaa, jonka kanssa voi pitää kivaa, rällästää ja mennä, matkustaa ja juhlia. Todellinen kumppanuus testataan kuitenkin siellä missä kristallit ei loista. Niissä tilanteissa joista ehkä muu maailma ei tiedä mitään. Sodissa joita käydään suljettujen ovien takana. Hyvä kumppani on ihminen jonka kanssa voit taistella täällä olemassaolon ilosta, pettävällä jäällä. Sanoittakin. Kuulla kuiskauksen tai äänettömän pyynnön. Lukea toista. Ymmärtää. Oivaltaa. Haluta olla myös toiselle se samanlainen vastakohta.

Kun tiedät mitä toinen ajattelee pelkästä ilmeestä, eleestä tai huokauksesta. Osaat asettua toisen kenkiin. Pitkässä parisuhteessa on usein käyty läpi niin laaja skaala tapahtumia, ettei siihen osaa ulkopuolinen muutaman vuoden seurustelija edes arvata mitä se on sisältänyt. Kun me puhumme risaisista farkunlahkeista jotka meni aina rikki kun hondan pakoputki poltti ne katkuisiksi nilkan sisäpuolelta, tai jos kerrotaan, että toinen tilasi aina lauantai-illan grillijonossa ne tietyt perunat aurajuustolla kännipäissään - ja että Opel kadett vm.77 lähti käyntiin käsiryypyllä -30 asteen pakkasesta Nesteen pihalta lojuttuaan siellä koko viikonvaihteen ... Me puhumme niistä asioista mitkä olemme jo yhdessä kokeneet.

Uskon,että monella olisi pidempi liitto takana ja vuosia yhdessä edessä ellei annettaisi periksi liian aikaisin. Tai mentäisi mokaamaan hetken mielijohteesta. Tottakai niitä kiusauksia tulee kaikille, jokainen mokaa ja kukavaan voi tehdä virheen. Mutta silloin on pakko punnita elämän vaa-assa kumpi painaa enemmän: jo yhdessä eletty vai se mikä kriisinä tai ongelmana on ja pääseekö siitä yli. Välillä on maattu paskassa, itketty, masennuttu - mutta noustu. Kontattu ja alettu alusta. On meilläkin ollut aikoja jolloin on vastassa ollut todella suuri seinä , pimeää jatkuvaa yötä ja valottomia aamuja. Mutta niistäkin on selvitty. Ainakin jotenkin. Jos hyväksyy sen tosiasian, että ongelmat kuuluu myös parisuhteeseen niinkuin elämäänkin on hiukan ylempänä kyykystä ;)

Vaikeudet kasvattaa suhdetta- niin ainakin jos ne saa kännettyä vahvuudeksi. Ei kenenkään liitto voi olla helppo. Kulissit kaatuu ennemmin tai myöhemmin jos ne on feikkiä. Jos suhde kestää raskaudet, synnytykset - niiden jälkeiset jännät ajat ja lapsien kanssa puuhastelun, jos se kestää arjen ruhjeineen sekä todellisuuden elämän makuisena - se on kai hyvä liitto. Sitä ei voi määritellä. Liikaa tartutaan pikku seikkoihin, siihen, että tarvitaan sitä ja tätä, että suhde voi hyvin. Aikaa, rahaa, tekemistä ja erikoisuuksia. Jos se riittää, että nauttii toisen kanssa vaikka yhteisestä kahvihetkestä tai lätkämatsista lehtereillä niin mikä nottei. Ne juuret kasvaa siellä maan alla, ei saa olla liian liki. Muttei liian kaukanakaan. Sade pieksee ja tuuli repii, muttei irti asti. Jos sydän on ehjä kuitenkin niin kaikella on merkitys. Ja tarkoitus.

Se, että me ollaan tässä ei ole muilta pois. Senkin on saanut oppia, että pitkää liittoa kadehditaan. Ihan kuin ulkomaanmatkaa tai uutta autoa. Ehkä sitä sitten kannattaa vähäsen vaalia ja arvostaa. Mutta saa siitä olla iloinen ja pitääkin olla. Sekä ylpeä. Vaikka me emme tanssi ruusuilla, tappelemme, rähinöimme - kiukuttelemme, huudamme ja sitten taas sovimme ja porskutamme. Silti olen onnellinen, kun sen sanoo ääneen sitä voi jopa pelästyä koska täällä kaikki on niin arvaamatonta.

"Mä yritän olla sun arvoises kyllä avata sieluni solmuja vielä nähdä sun maailmas niinkuin se on kävellä kanssasi kirkasta rantaa kuulla nuo tuulet niinkuin ne kuulet nähdä sun taivaasi niinkuin sen näät....." (TJ/Edu Jotain niin oikeaa)



　

Ensiaskeleita - Yksivuotisjuhlat

Herkutteluun on aina hyvä syy ;)

Ihan vähän ennen yksivuotispäivää oppi meidän vauva kävelemään. Haparoivin askelin, kädet ylhäällä -nauraen ja viipottaen. Se hetki oli taaskin odotettu ja herkisti vanhemmat. Kiitollisin mielin siitä, että taas tämäkin uusi ihmisentaimi lähti omin jaloin kävelemään. Äitinä voisin kertoa sen ,että koska hän on meidän neljäs lapsi se tuntuu silti aina yhtä ihmeelliseltä: Uudet taidot sekä oppimiset. Jopa siinämäärin suuremmalta onnelta kun asioita näkee ihan erisilmin kuin joskus kymmenen vuotta sitten. Vaikka olemme jo eläneet tämänkin vaiheen aikaisemmin... useampaankin otteeseen ei se silti tarkoita sitä ettemmekö ihan yhtä iloisina olisi kuvanneet näitä tämän uuden vauvan ensiaskeleita, kaatumisia ja taapertamisia. Asioita arvostaa nyt vaan neljä kertaa isommin kuin ennen. Ja se on lahja elämältä.

Meitä kokoontuu yksivuotisjuhliin joukko rakkaita ihmisiä. Kummit lapsineen, siskon perhettä ja vaari. Olen tyytyväinen täytekakkuun jonka olen jälleen kerran tilannut paikkakuntamme kakkutaiteilijalta, se on kaunis - vaaleanpunaista, kukkasia ja tietenkin numero yksi. Muuta tarjottavaa katamme seuraavia: Pikkusuolaista patongeista sipseihin, viinirypäleitä sekä vaahtokarkki&karkki kulhot. Taivaalliset Rocki Roadit on myös kakkutaiteilijan käsialaa. Juomaksi kahvia, mehua sekä limsaa. Siinä oli ihan hyvän pöydän tarpeet ja mikä parasta kaikki teki kaupan. Myös pienin sai maistella syntymäpäivänsä kunniaksi täytekaakkua!

Paketeista yksivuotias avasi siskojensa avustamana mm. Hauskasen kirjan "Olen jo 1",ateriaottimet, muumilusikan, vaatteita, suklaata, serkkujen piirustukset <3 <3 pehmolelun ja prinsessa kirjasen.

Päivän aikana ymmärrän taas paremmin kuinka hienoa ja sydänjuuria lämmittävää on se, että ympärillä on ihmisiä joiden kanssa saa jakaa näitä päiviä. Tehdä uusia muistoja, rupatella, höpistä ja kuullostella. Mä huomaan, että iänmyötä (kauhea ajatus!) musta on tullut enemmän pedantti - sellainen TarkkaPirkko ,millaiseksi mun ei ikinä pitänyt tulla. Stressasin aivan isosti sitä miten saamme porukkaa mahtumaan meille ja miten saan tilaa hyödynnettyä niin ettei kukaan ala kokea koppifobiaa, koska meillä edelleen on remontti todellakin vaiheessa. Mutta eipä olisi tarvinnut niin paljon stressata ja hermoilla. Kahvittelujen lomassa serkukset ja omien lasteni ikäiset minun serkkuni :) rakensivat kerrossänkyyn majaa, leikkivät barbeilla, legoilla sekä ihmettelivät sisällä häkissä asuvaa hoitokaniamme. Myöhemmin lähdimme vielä porukalla hiukan pihalle juoksemaan, keinumaan ja katsomaan poneja.

"Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa, oi kumpa oisit saanut olla mukana.........." Laulettiin aikanaan jossain lastenlaulussa, nyt komppaan noita sanoja hymyssä suin. Seuraavana aamuna kun nuolin vielä kaakkulapiosta rääppeitä muitten nukkuessa ajattelin ,että vau ja mahtavaa: Nyt meillä on jo yksivuotias. Ja koosteena vielä sokerina pohjalla: KANNATTAA VÄLILLÄ HERKUTELLA, NAUTTIA HYVÄSTÄ SEURASTA, JUODA PALJON KAHVIA, HÖPÖTTÄÄ TURHAAKIN JA NAURAA. SIINÄ EVÄÄT LOPPUVUOTEEN.

Hokkarit kireemmälle mutsi - Paluu kaukaloon!

Kopissa, myös viisivuotias oli messissä :)

Vauva täytti vuoden joten oli korkea aika aloittaa taas äidin harrastus. Mikäpä sen sopivampi laji kuin jääkiekko. Koska varusteet löytyi jo omasta takaa niin kustannuksia siihen ei tullut. Jos ihan uutena lähtee harrastamaan niin luistimiin sekä suojiin saa kyllä uppoamaan reilusti satalappusia - mutta kyllä ne sitten aika kauan palvelee kun vaan jaksaa huoltaa. (miten niin jääkiekkokassin pohjallahan ne kuivaa? :D )

Uskoisin, että aika monesta seurasta löytyy naisten oma höntsä joukkue jonne kynnys lähteä mukaan kokeilemaan ei ole liian iso. Itselläni ei ole peluri taustaa mutta muistan ,että olin aina koulussa intopiukalla jäällä. Mulla oli hokkarit kolmannesta luokasta saakka - niillä pääsi kovempaa, olin yksi niistä jonka oli pakko vaihtaa liikuntatunnin jälkeen hikipaitaa kun muut hytisytteli sormiaan patterin päällä. Miten niin otin vakavasti? Hahahaaaa.... Ja olen kyllä aina tykännyt liikunnasta ja urheilusta.

Miten mä eksyin tuonne naisten joukkueeseen? No kun on likipitäen seitsemänvuotta menty esikoisen mukana jäähallilta toiselle ja muutenkin "kiekonperässä" niin pakkohan tätä oli koittaa. Nyt mulla vaan on ollut luovatauko kun on olleet nuo nuorimmat vauvaikäisiä. Oikein jännitti kun raahasin omaa kassia hallille maila toisessa kädessä. Se on ihan eriasia olla hallilla seuraamassa junnun juttuja kun se, että meet itse jäälle.

Pysyin pystyssä ja muistin mitenpäin varusteet tulee, jää oli edelleenkin liukas mutta harkat meni äkkiä. Aluksi tehtiin hiukan syöttelyharjoituksia ja loppuaika pelattiin. Ja kyllä, hiki virtasi pitkin naamaa ja selkää. Ja oli hauskaa. Tärkein tässä hommassa on se, että tehdään huumorilla täysillä ja kaikkensa antaen. Ja mullahan oli oma junnu mukana piiskaamassa,: "Meet sitten täysil etkä niikö joku sunnuntain rusettiluistelija!" Näin hän mua tsemppasi whats upp viestillä jo ennen treenejä.

Pukukopissa tuttu huulenheitto ja rento meininki, ekan jään jälkeen tottakai jalkaan painaa mutta aion jatkaa. Kellonaika on pikkulapsien äidille aika myöhäinen kun kotona on vasta puoli kymmenen tienoilla ehtoolla, mutta minkäs teet koska jääaikoja ei voi jakaa kuinka vaan ja miten sattuu: ja me höntsääjät ollaan sitten junnujen ja muitten jälkeen. Taitaa viimeiset jääajat loppua siinä ennen puoltayötä hallilla, todellista harrastamista :)