LEPOA - LÄMPÖÄ JA LEMPEYTTÄ LENTSULLE!

Flunssa pitää potea kotilona - ei koulussa, tarhassa tai töissä!
Lyhyt ja ytimekäs postaus aiheesta FLUNSSA. Se kuuluu normaaliin elämään. Joskus ihminen sairastuu eikä sille voi mitään. Ennen vanhaan sanottiinkin, että kyllä kroppa tietää kun se kaipaa lepoa ja se taitaa olla silloin kun kuume ja nuha kaataa peiton alle.

Liian usein nykyään ihmiset koittavat väkisin olla askareissaan vaikka yhdellä jalalla. Niin se maailma ei kuitenkaan pyöri, että kaikki menisivät kipeinä toimiinsa. Säälikää edes lapsia: Mikään ei ole kammottavampaa kuin vihreää ikiräkää sieraimesta suuhun valuttava antibiootti huuruissa konttaava pikku naskali.

Muistakaa:

-Kuume/flunssa/yskä tms parannellaan kotona levätän!

-Ei fyysistä liikuntaa,aktiviteettia / juoksua kun kuume tai flunssa.

-Yksi kunnon kuumeeton päivä ja nokka ulos ennen kuin kouluun,kerhoon tai töihin.

-lääkkeitä vain ensiapuun ja maltilla kunnes lääkäri toisin määrää!

On itsekästä ja väärin viedä kipeä sekä puolikuntoinen lapsi hoitoon,kouluun,kerhoon missä muut menee täysillä. Siellä pitää olla kunnossa. Kun pienet tai isot potilaat hoidetaan kuosiin kotona kunnolla vältetään ikävät jälkitaudit. (Allekirjoittanut on itsekin kyllä aikoinaan sortunut siihen, että on vienyt lapsen päiväkotiin kun se vielä aamulla oksensi. Laittanut kouluun vaikka illalla mittari näytti 37.5. Mutten enää - virheistä oppii!)

Eli mustaviinimarjamehua hunajalla, nesteitä, valkosipulin kynsi tyynyliinaan, höyryhengitystä, fleecepeitto+ villasukat ja petiin. Piirretyt pyörimään ja hoidellaan lentsut pois. Pian se kevät jo kolkuttelee oveen <3

Millaisia lentsun hoitokeinoja teillä käytetään? Kuinka äkkiä lähdette lääkäriin? Otetaanko teidän terveyskeskuksessa flunssa potilas tosissaan?
(Kuva: netistä googlettamalla Virus - kuvana )

ELI LEPOA - LÄMPÖÄ -LEMPEYTTÄ LENTSUUN!

Pelko pois ja hammaslääkäriin - Luotatko sinä suun hoitajaasi?

Tutkimuksissa.

Ennen joulua sattui niin, että oli ihan pakko mennä yliopistollisen sairaalamme (TYKS) ensiapuun hammaspuolelle. Hoidettavaksi osoittautui isoin kolmoisjuurinen alahammas. Se oli tulehtunut ja juurihoidettava. Ensiavussa puudutettiin (hosumalla ja äkkiä! Odotimme hammaslääkäriä n.vartin sovitusta ajasta hammashoitajan/avustajan kanssa koska lääkärille tuli lasiseinän taakse jokin tärkeä "vieras", lääke konsultoija? tms.) Ei siinä mitään hammas putsattiin, avattiin vähän juuria ja pruutattiin lääkkeet ja sain neuvon soittaa heti huomenissa oma hammaslääkärilleni ja varata ajan ja jatkaa särkylääkkeitten syömisen.

Puudutteen teho ei lähtenyt kunnolla pois. Koko vasen käsi (silloin vasen) oli aivan puutunut koko seuraavan yön. En sen enempää ihmetellyt. Popsin buranaa ja marssin omahammaslääkärille. Siellä aloitimme juurihoidon ja pääsin säryistä eroon.

Ennen joulua sain sitten kunnon "flaagin". Koko oikea puoli kehosta kramppasi, pisteli/puutui. Pikku shokissa lanssilla TYKS:iin. Siellä kaikki neurologiset kokeet. Pään TT-kuva ja sydänfilmit. Kaikki OK. Pääsin kotiin. Konsultoitiin vielä yleisneuron puolelle pään magneetti kuvaan koska palasin ensiapuun muutama päivä tuon jälkeen kun oireet taas palasivat. Olin vähällä tietokoneen käytöllä, en uskaltanut ajaa autolla ja arki oli kovin stressaavaa olojen kanssa.

Tammikuussa oireita oli edelleen. Mutta osasin niitten kanssa "elää". Niska ja hartiaseutujen jumit, rytyssä nukkuminen vauvan kanssa, väsymys ja univelka, stressi sekä uupumus ja paniikkihäiriö,päänsärytön migreeni ym. olivat kaikki listalla "syy"/ehdotuksia "miksi"..?
Lämmin suihku, sauna ja venyttely kyllä auttoi tai niiden aikana puutumista ei esiintynyt. Pään magneettikuvalla pois suljettiin MS-tauti ja muita hermostollisia juttuja. Syytä puutumisiin ei kuitenkaan edelleenkään saatu selville.

Oma selvitykseni on seuraava: marraskuussa hammaslääkärin ensiavussa johtopuudute osunut hermoon ja tehnyt vaurioita. Kolmoishermollista hammasta kun puudutetaan on se yhteydessä kaikkiin kasvojen hermostoihin. Olen saanut vastauksia (kierteleviä) ,että niin voi käydä ja puutumiset saattaa kestää vaikka vuoden. Kukaan ei osaa sanoa. Puutuminen minulla on paikoittaista, vaihtaa paikkaa otsasta silmäkulmaan, oikea käsi, pään takasivu oikealta ym. Tuntemukset on nyt vähentyneet eivätkä pahentuneet. Epikriisiä odotin yli kuukauden hammaslääkärin ensiavusta. Mutta sain sen vihdoin.

Laittaa kyllä miettimään sitä millainen vastuu hammaslääkäreillä on, niinkin iso asia kuin kasvohermot ja hermostovauriot yleensäkin vaikuttavat paljon ihmisen koko elämän laatuun. Tästä eteenpäin olen kyllä itse tarkempi millä aineella annan puuduttaa, kyseenalaistan ja otan selvää. Mutta ihminen on niin pieni lääketieteen suuressa maailmassa. Ja ihmisen anatomia on niin ihmeellinen. Keho reagoi erilaisiin juttuihin mitä hassuimmilla tavoilla. Tuntuu vaan tympeältä ,että työllistin erikoislääkärit neurolla jos "syy" olikin se ,että puudute vaurioittanut hermostot. Toisaalta uskon etten kuitenkaan ollut se kaikkein turhin tutkittava.

Muilla vastaavia kokemuskia? Ajattelin jakaa kertomukseni joka on minulle vaikuttanut elämään nyt kuluneet 3kk. Syöneet aikaani ja saaneet käymään läpi kaikenlaisia ajatuksia.


Ja suosittelen muuten kurkkaamaan LÄÄKÄRI postausta seuraavasta linkistä:
http://blogit.kaksplus.fi/blogi/kunaitikelaa/hei-sori-ma-oon-harvinainen/

Muista aina liikenteessä, monta vaaraa ompi eessä...

"Sataa räntää, vaunuissa pikkulapset, kori piukassa ruokaa ja kerholainen juoksee vierellä.. pidän kädestä. Meillä on ne heijastimet. Rekka suhaa ohi. Ei edes kuule mitään. Onneksi vaunuissa on sadesuoja. Heijastinliivit ja kokoaikainen VARO VARO VARO.... Eikä tämä ole ote facebook päivityksestä -It`s a monday morning- vaan meidän arkea. Jumalaton liikenne maantiellä. Ja me kiitolliset saamme sentään kulkea kävelytiellä. Ja meillä on katulamputkin. Liikenteen vaara häilyy mielessäni aina ja muistan kertoa kuinka äitin koulukaveri kuoli kun jäi auton alle. Sen jälkeen siihen kohtaa tietä tuli muutoksia kotipaikkakunnallani..."

Tartuin aiheeseen jota olen miettinyt siitä saakka kun sain omia lapsia. Liikenne. Nykyään kaikki kulkee pyörillä. Ruoka, tavarat, ihmiset, eläimet jne. kuljetetaan maanteillä. Enää ei ole ainoastaan pikkuista hiekkapätkää jossa naapurin isäntä pörisyttelee Dextalla. Enää ei synnäriltä kotiin ajeta fiat minillä irtonainen vauvankoppa takapenkillä. Kukaan ei enää aja hiljaa. Missään ei enää ole malttia.

Päiväkotien,koulujen,liikuntapaikkojen ja jopa kerhojen parkkipaikoilla saa jalankulkijana varoa ja katsoa monen monta kertaa mistä joku kaahaa maasturin renkaat sutien muista välittämättä. Henkilöautot, mautot, mopot, mönkijät, traktorit ovat liikenne kuvassa normaaleita ainakin maaseuduilla. Välillä tuntuu, että jaloillaan liikkuvat ovat katoava luonnonvara. Samoin sitten kai myös järki ja toisten huomioon ottaminen.

Suojatie (meillä päin ainakin useimmiten) tarkoittaa lähinnä tielle muuten vaan piirrettyjä valkoisia viivoja... bussit, isot raskaan kaluston autot samoin taxit saattavat painella varpaitten yli muitta muitkitta ja surutta. Itse en koskaan luota suojatiehen. Enkä uskalla opettaa sitä lapsillekaan. Kevyenliikenteenväylät ovat paikoittain aika vaarallisia, turvakaiteet puuttuu tai on tehty "sinnepäin" , 80km/h ohi kiitävä täysperävaunu ruiskauttaa jalankulkijan päälle mukavat loskat ja jo pelkkä katsominen useampiin voimarenkaisiin saa silmät sekaisin.

Tekstissä en nyt ota kantaa enkä puhu mistään päästöistä, en hiilijalanjäljistä enkä ekoile. Meillä kyllä ajetaan autolla, paljon ajetaankin. Lähinnä itseäni mietityttävä asia on turvallisuus. Eikö liikennekulttuurin pitäisi kehittyä sen myötä kun kaikki vehkeetkin? Kunnantyöntekijöitä, hoitajia, erilaisia ammattikuntia kyllä koulutetaan säännöllisin väliajoin: tulisiko välillä muisti-herätys-liikenne kouluttaa kaikkia autokortin omaavia?

Vähän väliä saa lukea surullisia uutisia otsikoista missä milloinkin on kolissut, missä pahasti pelti ja missä lopullisesti ihmishenkiä. Eikö asioihin voida puuttua koskaan ennenkuin se on liian myöhäistä?
Isot tiet joiden yli kävelee päivässä montakymmentä lasta joissa nopeudet on 80-100km/h -miten se voidaan luokitella turvalliseksi? Miten "Varokaa lapsia!" merkit jaetaan? Milloin on aika ottaa yhteyttä jonnekin ja minne jos tekee mieli puuttua turvallisuuteen omalla asuin seudulla?

Itse liputan kovin ja huitoen poliisi ratsioitten puolesta, -mitä enemmän ylinopeuksia, rattijuopumuksia ja muita rikkeitä saadaan kiinni ainakin aina on hetken yksi rikkeen tekijä vähemmän. Olen aina ollut hyvä kuski. Varsinkin kun istun hanttarin puolella. Muistan aina muistuttaa nopeuksista, turvavöistä, mutkan takana piilevästä mahdollisesta vaarasta ja tietenkin hirvistä ja peuroista. Mutta niinhän sen pitäisi olla SILMÄT AUKI liikenteessä.

Allekirjoittanut muistuttaa: Krosseilla ajellaan sitten radalla tai LUVALLA turvallisilla paikoilla! ;)

Ajakaa varovasti, ajakaa reilusti ja ajakaa ajatuksella. Jääkiekosta ja raveistakin tuttu termi: "AJA" (no tarkoittaa hiukan eri asiaa!!!) voisi olla muistutus myös liikenteeseen Alhainen tilannenopeus, Jokaisen kilometrin suunnittelu ja Arviointi tilanteisiin. (aajiiaa) *

muistakaa kommentoida, käykää kurkkimassa facebookissa ja postiakin saa laittaa landemutsi@gmail.com

KOULULIIKUNTA - kivaa vai ei kivaa?!?!

Sattuipa tässä taannoin, että oltiin päivällä ulkojäällä koululla niiin kuin ollaan tosi usein. Olin juuri saanut kerholaisellemme hokkarit tiukkaan ja päästänyt hänet kaartelemaan jäälle. Tyttö on nyt neljä ja risat ja on jo aika tekijä: on luistellut jo kaksivuotiaasta saakka. Niin kaikki on niin erilaisia ja kaikki osaa erilaisia asioita. No mutta takaisin jäälle: siellä on meneillään samaan aikaan myös koulun liikuntatunti. Mitä ilmeisemmin siis luistelutunti. Joillekin tämä sana herättää heti muistot karseista jäätyneistä varpaista ja kauhean liukkaasta alustasta jossa sitten piti opettajan huudoista luistella päästä toiseen kaatumatta ja silti tuli mustelmia. Itse kuuluin aikoinani siihen kategoriaan jos niin voi sanoa joka rakasti talviurheilu lajeja. Hiihto, luistelu... Ah. Niitä aikoja kun viellä oli Marjo Matikainen ja Toni Nieminen.

Tähän päivään, jäällä kaarteli siis ehkä tokaluokkalaisia oppilaita. Huomasin, että yhdellä pojalla paistoi nilkat ja luistimet oli AUKI - härregyyd kun tälle äidille tuli olo ,että "Come on!" KOLME opettajaa seisoo jään reunalla eikä kukaan jaksa edes sanoa , että luistimet pitää sitoa! Mä sitten reippaana kiekko-äitinä kysyn pojalta, että "haluatko, että kiristän sun luistimet?" poika hymyilee ja sanoo, että "Joo" ... alan kiristämään nauhoja ja samalla kysyn ,että onkohan nää kenties koulun lainaluistimet? (sekin on jo hienoa, että koululla ylipäänsä on lainaluistimet sitä en kiellä mutta... ) molempien jalkojen luistimen nauhat katkeavat kun kiristän niitä ja sanon pojalle,että ehkä parempi kun et luistele koska sulta voi mennä nilkat. No niin (ärsyttävä pätijä äiti?) Poika kiittää ja sanoo, ettei häntä kotona kukaan ole opettanut sitomaan luistimia. Siinä vaiheessa yksi kolmesta opettajasta on saapunut viereeni. Kysyy: "Mikäs Petterillä on murheena?"(*nimi muutettu) Ylimalkainen mulkaisu minuun joka polvillaan sidoin luistimia lumessa... totean,että koitin kiristää luistimia. "Kuule kun ne on laina luistimet, ja kuule kun Petterillä ei ole edes hanskoja mukana... kun ei ole edes luistimia mukaan ottanut" (mulle "petteri" sanoi,että omat on ihan liika pienet) - niinpä niin! Mutta anteeksi vaan MIKÄ SYY on olla neuvomatta luistinten kiristyksestä vaikka oppilaalta puuttuisikin kintaat? (ja eräs oppilas luisteli jääkiekko kypärä väärinpäin!!!) Itse kyllä ohjaajana erilaisissa jutuissa olleena olen aina halunnut,että esim.kypärät on oikein päin: on ne sitten jääkiekko, ratsastus tai polkupyörä kypärät!

Oma perheeni kuuluu siihen porukkaan jotta urheilu vehkeet lapsille on aina sopivat ja mukana, meillä urheillaan sydämellä ja se on tärkeää. Me saatetaan tinkiä vaikka kaikesta muusta mutta lapsilla on kyllä varsinkin luistimet ja sukset kyllä aina omat. Jos täytyisi valita huonekalu tai urheiluvermeet niin meillä olisi ne urheiluvermeet. Kaikilla ei ole niin. Eikä kaikki edes tykkää liikunnasta. Mutta olen usein pohtinut,että miksi koulun liikuntatunnit saa aikaan joissain lajeissa puistatusta? Kauhean iso vastuu onnistumisen tunteesta on liikunnan opettajalla. Huonoilla ja jopa ilman välineitäkin voi kokea onnistumista eikä "Mene sinä Petteri tuonne nurkkaan kun sulla ei ole edes hanskoja" mentaliteetilla pitäisi enää 2000-luvulla mennä... mutta näin se vaan näköjään menee.

Oman lapsen kohdalla mietin, että kun hänelle liikunta on elämäntapa on se suuri etu ja vahvuus mutta kun joillekin lapsille koulun liikunta tunnit saattaa olla ne ihan ainoat kontaktit eri lajeihin tulisi ne olla kaikille tasapuolisia ja kivoja. Oman lapsen juttuja kuunnellessa on saanut mututuntumaa siihen kuinka saattaa liikuntatunnilla opettaja olla esim.jäällä ilman luistimia, telinevoimistelussa vaan sanoa mitä pitää tehdä, jalkapallossa ei itse osallistu tai koripallossa vaan puhaltaa pilliin. En mitenkään yleistä enkä ota kantaa miten eri kouluissa hommat hoidetaan. Olen myös tietoinen siitä, ettei koulun tunti jos se on sen 45min riitä millään mihinkään extreme fiilistelyihin. Opettaja ei ehkä ehdi sitoa kaikkien liki 30 lapsen luistimia tai monoja. "Tunti" saattaa olla oikeasti n.15min vaikka hiihtoa tai luistelua. Jos kotona ei kukaan ehdi tekemään lasten kanssa näitä perus juttuja ja opettamaan vaikka luistinten sitomista taikka kertomaan miksi suihkussa käydään sisäliikunnan jälkeen menee opeilla aika todellakin hukkaan. Tässäkin siis kodin ja koulun yhteistyö on tärkeää.

Itse olen aika kriittinen nimenomaan liikuntatunteihin ja se on aihe josta meillä kysytään ainakin: "Mitä teitte liikassa?", "Milloin teillä on yleisurkkaa?" ja aina saadaan vastaus. Meillä viitosluokkalainen tykkää liikunnasta ja on sitä mieltä, että opettajat saisi olla enemmän mukana tunneilla. Kertoa selkeät säännöt ja opastaa niitä jotka eivät ole esim.koskaan pelanneet salibandya. Niin ja edelleenkin perään kuullutan itse sitä, että kotona mahdollisuuksien mukaan annettaisiin lasten pelata ulkona pallopelejä, käydä hiihtämässä, tutustua uimahallissa käymiseen, kulkea erilaisissa maastoissa mikä kehittäisi motoriikkaa ja opastaa oikeanlaiseen pukeutumiseen. Pillifarkut jalassa ilman pipoa ja ilman hanskoja on tosi kurjaa olla pakkasessa. Itse kovinkin karaistuneena piha ihmisenä olen lapsillekin opettanut, että sää ei koskaan ole ongelma vaan väärä pukeutuminen. Ja kyllä puuttukaa, neuvokaa ja opastakaa. Niin saa lapsetkin liikuntatunneista enemmän ja opettajille jää enemmän aikaa siihen varsinaiseen opettamiseen! Listasin loppuun omat vinkit joilla lapsi saattaa saada enemmän iloa liikuntatunneista:
-oikean kokoiset vaatteet ja sopivat jalkineet tms.
-illalla valmiiksi pakatut varusteet (jos lapsi lähtee kouluun "yksin")
-vaihtovaatteet, suihkukamat ja juomapullo myös kouluun
-oma positiivinen asenne liikuntaan ja kiinnostuminen
-aina kannattaa kysyä tutuilta vaikka varusteita lainaan/kierrättää jos suinkin mahdollista
-opettaa sitomaan luistimia, monoja ylipäänsä nauhallisia kenkiä (ei enää nykyään sekään mitenkään outoa ettei osata tehdä esim.rusettisolmua!)
-kertoa mikä on hiki ja ettei siihen kuole! (olen kuullut siitäkin tarinaa)
-kannattaa puuttua asioihin ja kuunnella lasta myös näissä liikuntajutuissa
-pidetään luokkakavereitten puolia, kaikilla ei ole samanlaisia lähtökohtia - tuetaan esim varustejutuissa. Koululle saa varmasti lahjoittaa esim.itselle ylimääräisiä varusteita ja vaikka niitä luistin-nauhoja ;-)

Miten teillä- onko liikuntatunti päivät lukkarissa ne odotetut vai inhotut???

Rakastele mua!

"Minussa on railo, tule ja se korjaa
ompele mut umpeen, käytä karhulankaa
pistä minut suihkuun, kudo mulle peitto vakavasta kankaasta
minä olen tehnyt mitätöntä virkaa
kuljettanut kaihon föriä ja lauttaa
tupakoinut paljon, järjettömän paljon
elänyt kuin Hemmingway
pariskuntaillat elokuvan jälkeen, kavahdin ja huusin ei!"

16 vuotta yhteistä sarkaa

Tuntuu olevan liikkeellä provot otsikot ja huomionhakuiset tekstit. Kaikella kunnioituksella ja rakkaudella muita "kanssa sisaruksia" kohtaan päätti "vanha pierukin" kaivaa arkistoista jotain mennyttä ja samalla tulevaa. Nimittäin Zen Cafeen. Laulu soi aikoinaan radiossa kun kuljettiin samaa matkaa miehen kanssa duunimatkoja. No koko bändin CD kuului. Ja kuuluu kyllä edelleenkin.

Jostain syystä tällä hetkellä elämässäni juuri pariskuntaillat ja perheillat pitsaperjantaineen, popcorneineen, kaatuneine cocislaseineen ja karkkipusseineen on juuri sitä mitä haluan.
Pikku Kakkonen Marimekko paitaisine juontajineen ja lapset rivissä lattialla sitä seuraamassa hymy suupielissä. Jos aika voisi pysähtyä se olisi tämä tuokio, tämä hetki ja tämä elämänvaihe mihin sen nyt haluaisin pysähtyvän. Tiedän ja uskon, että hyviä tuokioita voi olla elämässä milloin vain mutta juuri nyt , juuri tässä näin kun lapset on pieniä ja murheet on pieniä eikä vielä tarvitse odottaa sydän kurkussa nuorisoa kyliltä kotiin... Ei se aika enää kaukana ole mutta oi elämä, suo mun lasten olevan edes pikkuhippusen järkevämpiä kuin mitä mä itse olen ollut.


Nyt kun nuorin on kainaloisena 24/7 ja yksi kaataa maitotuttipulloa superloonipatjalle, toinen ruikuttaa vesivärejä yläpetiin ihan muuten vaan ,että voisi taiteilla seinään kuvaa ja kolmas lorottelee vettä suihkussa kolmevarttia putkeen tajuan ,että mun elämällä on se tarkoitus, se suunta ja se määränpää olemassa mitä mä joskus kaipasin. Silloin kun Levoton tuhkimo sanoillaan tarkoitti ajatuksissa omaa elämää ja kun kuitenkin oli niin nuori. Ja lapsellinen. Mutta onhan se ihanaa kun "...ei tarvitse mennä nukkumaan itkeäkseen itsensä unelmiin..." Mulla on hyvä puoliso. Juuri samanlainen hullu kuin mäkin. Itsepäinen ja jäärä. Niin kuin mäkin. Samalla tapaa ollaan samassa veneessä. Ollaan oltu aika kauan. "Lapsista" saakka. Koska nyt olen jo niin käppänä, että mun mielestä 17 vuotias on lapsi. Onhan se. Alaikäinen.


Samanlaiset tuulipuvut, lenkkarit ja jokin juntti seuran lippalakki tai pipo. Niitä vasta joskus kauhulla kavahdin. Mutta nyt kuitenkin kuinka ollakkaan kuljen mitä miellyttävimmissä ja mukavissa tuulta ja sadetta pitävissä ulkoiluvaatteissa. Ja kyllä, löytyy naulakosta myös sellaiset suhteellisen samikset vermeet ns.jääkiekko seuran puolesta. Niin siis multa ja isimieheltä. Huhhuh. "Jospa oisin tiennyt!!!" Tässä nyt sanat ratsastaa mitä vikkelimmin aiheesta aiheeseen ja lause riimeistä toiseen mutta ei haittaa. Elämä on liian lyhyt tavaamiseen ja pohtimiseen. Pitää toimia, pitää sanoittaa ja mennä ja tehdä. Mutta pitää mieli puhtaana ja avoimena. Täällä kenellekään ei ole luvattu huomista mutta haaveet, suunnitelmat ja tekemiset tulisi toteuttaa - tehdä - Elää kuin viimeistä päivää ei tarkoita ,että eläisi viimeistä päivää. Nautitaan.


Mulla on ollut aikoja kun olen ollut todella itsekäs, oman napani tuijottaja. Uskokaa tai älkää olen tehnyt juttuja joilla on ollut merkitystä vain itselleni. Olen mennyt ja tullut. Kaatunut ja katunut. Satuttanut ja rikkonut. Hurjastellut ja rällästänyt. Mutta nyt. Jo aika monta vuotta kasvuni matkaa ja lastemme kautta olen tajunnut, että vain tällä on merkitystä. Rakastaa pyyteettömästi. Olla olemassa joillekin - niin tärkeä ja oikea. Palapelin palaset on loksahtaneet kohdilleen. Ja silti: elämä on oppimista aina. Silmät ja korvat auki siis.


Mitä mieltä olette, onko mukavaa kun on samanlaisia päiviä, arkisia iltoja ja vieressä tuttu ja turvallinen oma perhe? Kuinka te teette arkenne? Onko teillä rutiineja joista ammennatte oman kuvionne voimavaraa?

Lätkässä kiekkoon - ja finhockey.fi/info/strategia VIDEO

  
Tyttö pelaa. Isi pelaa. Isi on huoltajana. Pikkusisko pelaa. Äiti pelaa. Muut perässä! Eteisessä vastaan tulee hokkareita, kypäriä, alasuojat, polvari, ristikko ja muutama kymmen harkkapaitaa juomapulloista puhumattakaan....... Moni luulisi, että perheessä on poikia enemmänkin. Mutta on vaan yksi ja sekin on isi. Tyttöjä kyllä onkin neljä ja äiti.
Monet viikonloput on suhattu sinne tänne ja tonne- jääkiekkokassit takaluukussa. Satoja kilometrejä ympäri suomea. Leirejä yöpymisineen, rinkka piukassa turnauksiin, myyty makkaraa, oltu kahvion tiskillä talkoissa, kytätty kalentereista mikä peli seuraavaksi kenellä ja missä? Navigaattorista huolimatta eksymisiä, eväitten murenoita takapenkillä, nukkuvia lapsia jääkiekkomailojen varsia vasten, väsyneet mutta onnelliset vanhemmat etupenkeillä... "Mä ajoin koko yön...!" Niin niin. Halleja, jäitä, teroitettuja profiileja, tuhansia teippirullan metrejä, erkkaa, hammas-suojia, parsittuja kiekkosukkia, haisevia paitoja ja alukerrastoja siellä täällä ovien päällä. Kuka pesee - pyykkikone. Ketä pakkaa - kuka ehtii. Kumpi kuskaa - se jolle sopii. Mikä aika - Jääaika. Kaksi aata - Yksi aa ja kolme aa. Ahaa.
  
Mistä kaikki lähti? Lapsentahdosta? Isän vai äidin? Mennäänpä ajassa taaksepäin... pari vuottako? Ei riitä! vaikka karkeasti 16 vuotta. Istuimme kahdestaan sohvalla pelaamassa pleikkaa. Kyllä Ysärilläkin oli jo änäri. Tai joku NHL peli. No jokatapauksessa silloin poikakaverin(nykyään aviomies) kanssa juteltiin, että : "sitten kun meillä on lapsi(huom!lapsi, ei poika...) niin se vois alkaa pelaan kiekkoo...." Silloin ME sen jo päätimme. No jostainhan lapsien on suunta saatava. Mahdollisuus nyt ainakin. No ohjaus - osviitta mitä vaan.... eihän kukaan 5 vuotias voi tietää mitä haluaa isona tehdä kun ei sitä tiedä moni isokaan ihminen! Ja kuka muu kuin lapsen omat vanhemmat nyt osaa parhaiten ohjata lastaan harrastukseen josta saattaa vaikka tykätä koko perhe. ja nyt puhutaan OHJAAMISESTA , SUUNTAA ANTAVASTA, RAKKAUDESTA LAJIIN. Ei hullunkiilto silmissä (joskus vaan!) peluuttamisesta.
  
Sitten meille syntyi tyttö. Päiväkodista menivät luistelemaan hallille. Sitten hoksattiin viedä kiekkokouluun ja luistelukouluun. Katsomon lehterillä kuuma kahvi höyryten pahvimukissa lauantaina ja sunnuntaina kello 9 aikaan reippaina me sen koimme sydämessämme: Taidamme kuulua tänne! Siitä se polku on kuljettanut. (Enää harvoin "saa" istua lehtereillä :D  )Nyt 11 vuotias esikoinen pelaa sekä E-pojissa, että E-tytöissä. Matkalla on opittu paljon. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Näissä vuosissa on saanut itsekin kokea sen liikkumisen ilon ja löytää uudestaan urheilun. Isimies on poikajoukkueen huollossa eli käytännössä katsoen AINA hallilla kun tytön joukkueella reenit, peli, turnaus tai jokin muu häppeninki. Isimies pelailee harrastusporukoissa eli kun "vapaata" on hänet kyllä löytää jostain hallilta. Myös mä itse pelasin tovin naisten höntsäjoukkueessa mutta mun "kausi" on katkennut jo kaksi kertaa raskaudesta. Nyt nuorin sen 2kk ,että ehkä pian voisi haaveilla jäälle palaamisesta. (aikataulutus?) Jäällä tulee hiki, kaikki muu unohtuu: Näet vain kiekon ristikon takana. Sen lisäksi ainakin meidän joukkueen pukukopissa vallitsi sisarellinen ja huumorillinen ilmapiiri. Uudet otettiin hienosti vastaan. Tietty "äijämäisyys" välillä tekee terää. Varusteet päällä ollaan saman vertaisia "pelureita". Kyllä sitä itse reenien jälkeen oli aina hymy korvissa vaikka olis pyllähtänyt enemmän kuin laki sallii.
  
Lapsista toinen oppi luistelemaan 2 vuotiaana. 3 vuotis neuvolassa täti kysyi että osaatko hypätä pupuhypyn johon tyttö pudisti päätään kummastellen... mutta totes "luittelen" (luistelen!) Niinpä. Taidot on erilaisia. Oli hurjaa kun hän viiletti tyttöharkoissa jäällä isojen kanssa. Että ne jotka tuskailee talvikausi vaatetusta kannattaa joitakin kertoja ihan vaikka muuten vaan opettaa lapsoset varustamaan jääkiekkovarusteet, sen jälkeen haalarit ja kuomat sujahtaa päälle tuossa tuokiossa. Muutenkin koko perheen kulkeminen on ainakin meillä jääkiekko juttujen myötä nopeutunut kun aina on pakattavaa. Ja jääkiekko kasseja löytyy kyllä aikalailla.
  
Jottei asia karkaa nyt niin kootusti tähän loppuun jääkiekko perheen PLUSSAT: (lapsien ja aikuisten kaikkien yhteensä)

-Joukkuepeli, aina kavereita ja tuttuja ympäri suomea, pikkulapsilla kavereita hallilla

-sosiaalinen ja aktiivinen elämäntyyli, urheilu sekä terveelliset elämäntavat tulevat tutuiksi

-Järjestelmällisyys, aikataulutus, sovitut kellon ajat pakosti pitää, tavoitteellisuus

-Harrastuksen ympärillä laaja skaala tekemistä, toimintaa ja ajankulua

-Vertaistukea, turvallinen ympäristö kasvaa, tukea ja opastusta elämään muutenkin

Jäähalli on siis hyvä paikka ihmisen olla, sielä nauretaan joskus itketään. Voiton ja tappion maistelua - evästä elämän matkalle!
Jääkiekon srategia videoon pakko linkitys koska oma tyttökin Teemu Selänteen "äänen alla" videossa ; http://www.finhockey.fi/info/strategia/


Myös bloggaaja Demi perheineen on aloittanut luisteluharrastuksen- käykääpä lukemassa kuinka Viimalla sujui! http://blogit.kaksplus.fi/kiljuvapikkunalka/viikon-perhejuttu-1-ekaa-kertaa-jaalla/#comment-23451

Hörkytin väpätti - vai mikä se oli Herra heinämäki vai kuka mikä hä???

Siinä se. Otsikossa noin sanotusti meidän joulu. Osa sairasti kuumetta, osalla oli yskää ja osa oli väsynyt muuten vaan. Jouluperinteitä, ruokia puuhellan lämmössä, laajennuksen upouusi sauna löylyineen ja suklaat sekä joulutortut. Muovikuusi tunnelmallisine valoineen sekä lasten tekemillä koristeilla.
  
Oman näköinen joulutarinamme koostui tiivistettynä siis seuraavista:
-Oma perhe: äiti,isi ja neljä lasta
-Sauna&jäähyt pakkasessa
-Ruokaa
-Suklaakonvehdit
-Pyykkien ripustus, imurointi ja perus setti ja jotain joulu jääkiekkoa, tietenkin!!!

Joulun johdattaa meitä vääjäämättä kevääseen ja kiireisimmät on jo pakanneet tontut pahvilaatikoihin sekä penkoneet esille kevät verhot. Musta tuntuu, että meillä tontut saa viipyä vielä hetken. Verhoja en käytä muutenkaan. No sen verran, että uusien akkunoitten uretaanit peittyy kikkailen. Kun listat puuttuu (väliaikaisesti!) ...

Se minkä mä opin tästä joulusta on pysähtyminen. Oleminen. Nauttiminen tästä päivästä. Turha kurkotella liika kaus! Ollaan kyllä riennetty paikasta A paikkaan B hektisellä tahdilla ja verkkaisuus on elämästämme kaukana mutta silti taisin ainakin hiukan oppia elämään hetkessä?!
Multa ei nyt tullut perinteistä postausta joulusta mutta kirjoitelma meikäläisten tapaan.


Urheilullisille vanhemmille ja muillekin Turun murteest tykkääville suosittelen lämpöisesti lukemaan Marikan postauksen "UJ"  http://kiekko.ts.fi/blogit/marika-timonen/uj ja tämän luettuanne haluatte varmaan tutustua myös Mökin muijan blogiin http://mokinmuija.blogspot.fi/ ,   https://www.facebook.com/mokinmuija?fref=ts  samaiselta kirjoittajalta ;)