Vauvavuosi - neljännen kerran.

c.landemutsi

"Ennen kuin huomaatkaan se kävelee!" Niin siinä taas vaan kävi. Tuntuu ,että viime vuoden lokakuun puolestavälistä on ikuisuus mutta silti kuin eilen oli se päivä kun meille saapui vauhdilla syliin uusi ihme,pieni prinsessa ja kaunis ihme. Tässä on ollut oppimista ihan kaikessa: perheen kasvu viidestä ihmisolennosta kuuteen oli iso muutos, vaikkei se tavallaan muuttanut mitään niin kuitenkin se muutti ihan valtavasti. Ja silti taaskin palapelin palaset on loksahdelleet paikoilleen.

Nyt meillä mennään tukia pitkin, tutkitaan leluja ja nauretaan. Jokelletaan, katsellaan pihamaalla kaikkea kiinnostavaa kuten eläimet, linnut ja tuulessa heiluvat lehtipuut. Eniten silti vauvaa kiinnostaa isot sisarukset. Niitten hassuttelut ja touhut. Pikkuiset jalat viipottaa villisti kun hän konttailee muitten perässä ja on "mukana" kaikessa. Hassua kuinka äkkiä se tapahtuu, että mini-ihmisestä tulee taaperomainen ja uudet asiat: Voi kun niitä riittää ja riittää!

Se kuuluisa kysymys: Mitä muistat päällimmäisenä vauvavuodesta? Valehtelisin jos väittäisin, etten ole ollut väsynyt. Tolkuttoman kahvinjuonnin ja piilosuklaalevyt. Rämpläämisen kaikissa arjen organisoinnin jutuissa. Neljän lapsukaisen äitinä olemisen opettelun. Vastuu näistä kaikista ihmisen taimista. Oman jaksamisen muistaminen ja oman olon kuuntelu. Sen ainakin olen jo oppinut ,että voimavaroja ei saa päästää kokonaan loppumaan vaan pitää välillä vetää henkeä, istahtaa ja keskittää energia oleelliseen elämiseen ja hyvinvointiin. Siihen, että naamat pysyy naurussa. Pölyt, vaatekaapit, tiskivuoret ja pyykkikorit ehtii kyllä hoitaa. Ne ei ole se asia mitä lapset muistaa vuosikymmenien päässä vaan toivon, että he muistaa läsnäolevan ja rennon mutsin joka oli heidän kanssaan.

Vuoden aikana on myös tullut huomattua, että osa joka elää vasta nyt ensimmäistä tai toista vauvavuottaan ottavat asiat hieman erilailla. Itselläni kun takana on jo tosiaan ne kolme jo elettyä vauvavuotta otan ehkä kaiken jotenkin lupsakammin. Kaikki kyllä menee painollaan ja turha ennakointi sekä hössötys on poissa. Sylissäni on edelleen tilaa ja sydämessäni on jokaiselle lapselle oma paikka. Kaikkien kanssa on ollut rikasta käydä läpi vaiheet vauvoina mutta on myös mahtavaa seurata kasvua ja kehitystä isompinakin lapsina. Vauvavuosi on vain pieni osa sitä kasvua ja matkaa jota teemme.

Silti vauvavuoden jokainen päivä merkitsee, kasvattaa ja opettaa. Yöitkut, puklurätit, kadonneet tutit, Life factory pullo friikkiydet, eläinkuosi diibadaaba hulluttelut, kantoliinat, kipeytyneet hartia ja niskajumit, perhepeti, imetys, konttaamiset ja kaatumiset, kutiavat ikenet joista ei vielä pilkota hammastakaan, vaippakääröjä, helistimiä............. Olen niin kiitollinen ,että olen saanut tätä elää. Kuka tietää vieläkö joskus pieni vauvakuume iskee? Siihen en sano mitään, en tiedä eikä tarvitsekaan mutta sen tiedän, että nyt haen lisää kahvia ennenkuin vauva, taapero ja leikki-ikäinen herää. He ovat kovin aamu-unisia. Koululaisen jo saattelinkin matkaan. Hassua mutta maailman hienointa olla ÄITI neljälle mahtavalle tytölle. Hyvää päivän jatkoa kaikille!!!

Kommenttiboxiin vaan rohkiasti: Jättäkää viestiä millaisia vauvavuosia teillä on ollut?

Uintii, jäätelöö, paljait varpait - sen semmost !!

Mitä teitte kesälomalla? Se kuuluisa kysymys kun koulut alkaa. Entä jos ei ole tehnyt mitään? Niin no; meillä normaalisti kesät on menneet kutakuinkin remontin merkeissä kun vanhaa omakotitaloa asutamme niin siinä peruskorjaustyössä vaan vierähtää kesä kesän perään. Lapsista vanhin on useana kesänä heittänyt rinkan selkään heti kun koulu on loppunut ja reissannut erimoisia leirejä urheilun merkeissä. On ollut Kesistä, jääkiekko ja ratsastusleiriä. Useana kesänä oli kolmekin jääkiekko leiriä. Tällä kesällä meillä ei ollut yhtäkään leiriä. Nyt opeteltiin vaan olemaan kotona, nauttimaan auringosta ja seesteisyydestä. Vai, menikö se sittenkään ihan niin?

Jäätelö - sitä on syöty paljon. Likipitäen jokainen päivä. Tötteröä, mehujäätä, pakettia ja irtopalloja. Purkkia ja laatikkoa. Kaupasta ja kioskista. Vain kotijäätelö on edelleen kokeilematta! Jos ei lasketa omatekoisia mehujäitä.

Uinti - hassua kyllä me megauimarit olemme ehtineet tänä kesänä vain yhden naurettavan kerran uimaan. Nolottaa. Mutta toivotaan, että kelit jatkuu hyvinä tuonne lokakuulle jonne saakka mieskin pitää isyyslomaa niin "vielä on kesää jäljellä.............."

Pihaleikit - kuten olen aikaisemminkin saattanut mainita me vietämme kesällä varmaan ulkosalla enemmän aikaa kuin sisällä. Luonnollisestikin koska se omalla pihalla mahdollista on. Keinut, hiekkis, kiipeily radat ja keppihevosten esteet, pupujen ruokkiminen sekä ponien töllääminen, viinimarjapuskissa könyäminen ja pihakaffet. Hyppynarut, ruutuhyppely, fillarit sekä cruisaaminen on olleet "top1".

Lapsentahtisuus - lomalla lapset saavat nukkua kauan, tosin se meillä on mahdollista muulloinkin kotiloilla. Rytmi on saanut heittää häränpyllyä. Ulkona on saanut kirmata vielä vaikka klo 23 (no mutta hupsista, nyt sanoin sen ääneen!) Lapsentahtisuuden saa ymmärtää tässä kohtaa nyt "väärin" mutta lomalla lapsenkin pitää saada olla lomalla. Unohtaa aikataulutus, kiire ja stressi. Ikävä kyllä sitä se usein vaan jo on myös kouluikäisillä ja takuulla myös hoidossa olevilla.

Rentous - Suurin osa reissaa, tekee matkoja ja kiertää kaikki huvivimpulat sekä juhlii, juoksee ja rientää. Kyllä meilläkin on ollut kesiä kun on menty vaahto suupielissä ja sekin on ihan kivaa mutta tällä kesällä ei olla menty kauemmas kuin Ypäjälle ponikuninkaallisiin. Naurakaa vaan, mutta hauskaa siellä oli vaikkakin irtona laukkaava shetlanninponi tuli heti ekana vastaan (ilman kuskia!) , lapsilla oli kivaa. Silti mielessä on ollut mitä voisi tehdä, minne voisi mennä.... mutta kannattaa joskus vaan ollakkin ja opetella siihen, ettei aina onneen tarvita isoa kasaa seteleitä tai matkalippua honoluluun.

Poutapilvet - Taivaalle kannattaa katsella. Sielä saattaa nähdä vaikka mitä. Tänä kesänä onkin ollut paljon erilaisia pilviä. Sydämiä ja selkeitä kuvioita. Pilvet kertoo mitä tahdomme nähdä. Mä olen aina tykännyt pilvistä. No nyt mä kerroin senkin! Poutapilvet nyt ainakin ennenvanhaan (ja vieläkin) on tietenkin olleet kesällä tärkeitä, heinäntekoon ja muihin hommiin ennustavia juttuja.

Tässähän tätä, kesäloma jupinaa. Tulikin ehkä hassumpi ralli kuin olin alkujaan ajatellut. Kerrottakoot, että jos kesällä on saanut tavata Teemu Selänteen sekä Juha Tapion niin ne kyllä on ja aika hemmetin suuria juttuja. Ai äm in lööv. Ja hei eipä tässä mitään kummempaa, meillä jatkuu kesäloma edelleen kun isimiehellä napsahti kesäloman jälkeen heti perään 9 viikkoa isyyslomaa. Eli todellakin "Vielä on kesää jäljellä............" Voikaa hyvin, syökää hyvin ja elkää ressatko turhista!!

Juha Tapio - vieraana Teemu Selänne

Olin kuin pikkutyttö kun hypistelin kädessäni ennakkoon varattua lippua Juha Tapion konserttiin naapuri pitäjän pesäpallo stadikalle. Kunniavieraana JT:lla Teemu Selänne. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Kaksi hienoa miestä. Toinen musiikissa ja toinen jäältä. Olin myyty jo siinä vaiheessa kun soitin lippupisteeseen. Tiesin, että edessä on ikimuistoinen ilta.

Niille tiedoksi jotka vasta ovat blogiini eksyneet - Olen seurannut Juhaa suurinpiirtein vuodesta 1997 tai jotain niiltä main kun kävin rippikoulua, pyörin isois hommissa sekä Maata Näkyvissä festareilla. Ajoilta joilloin Juha oli mm.gospel bändi BNH:n (Bass´n Helen) lämppärinä "mies&kitara" tyyliin. Voi niitä aikoja, voi niitä hauskoja hetkiä. Muistoja, nostalgiaa mutta samalla tätä nykyistäkin elämää.

"Minä rakastan näitä iltojani kanssa sun kun hetken päässä aamu odottaa
ja me nauramme ja silmiämme pyyhimme ja helppo huominen on unohtaa........"

-Suurin osa ihmisistä haaveilee siitä, että heillä olisi yksi ja ainoa parisuhde, joka kantaa läpi elämän. Se on elämän lähtökohta lapsineen ja lapsenlapsineen. Tuskin kukaan ajattelee nuorena, että olisipa hienoa, jos 35-vuotiaana olisi yksi tai kaksi avioliittoa takana ja ,että elämä on hallitsemattomassa tilassa. Siksi ihmiset pitää Juhan kestävään rakkauteen kannustavista lauluista.

- 90 prosenttia suomalaisesta popmusiikin lyriikoista kertoo pettämisestä, jättämisestä tai jätetyksi tulemisesta..... Juhan laulut eroaa sillä ,että ne on laulajalle totta. Niissä lauletaan pysyvyydestä.

(*lainaus kirjasta Ohikiitävää Juha Tapion tie) Olen jotakuinkin samoilla linjoilla, siksi tää nappaa.

Keikka iltana jännittää. Viime kerralla oltiin kahden tyttöni kanssa. Tällä kertaa mukaan lähtee 11v sekä kaveri tyttöineen. Kovin olen kylmästi päättänyt, että tällä keikalla me ollaan eturivissä fiiliksissä. Ja niin me ollaan. Se on jännää kuinka iskee kikatus-hihitys-naurunaama rokkimimmi fiilis kun turvakaiteen portti lepää käden alla. Tosin jännitys kaikkoaa jo vessareissulla kun lupsakka idoli tupsahtaa polulla vastaan : Päästään heittämään muutama sananparsi sekä tottakai napataan kuvaa.... (no tekniikan ihmelapsina eka kuva "kämmätään" ja mun on pakko mennä uudestaan JT:n kainaloon, huh huh.!!!!)
  
Ennen keikkaa taputetaan (siis käsillä taputellaan ja huudellaan kannustus kiitoksia) Teemu Selänteelle, hieno kiekkomies ja todellinen hymypoika. Annetaan mini haastis paikallislehteen (me innokkaimmat TOSIFANIT -me saatiin siis kaikki ja vielä enemmän.) Kun ensimmäiset biisit alkaa - se on siinä. Tunnelma, olo, IHANAA. Laulamme mukana kaikki mitä osataan. Kaikki osataan. Vanhat sanoitukset nappaa sähköiskun lailla sydämeen. Ukkosta ja ullakolla, Kaksi puuta , Ohikiitävä....

Energiaa, vauhtia, suuria tunteita. Juhan keikoilla mulla on aina se olo. Että vautsi, mahtavaa ja saa itkeä sekä nauraa. Se on taiteellista ja samalla niin tätä. Kun ne koskettaa itselle juuri tässä näin. Kun setti on lopussa, kun kädet sattuu taputtamisesta ja jalat huutaa apua. Keveys sydämessä, poskissa nauramisesta kipeät kohdat... Tarvitaanko muuta? Joo, muutamat nimmarit ja hauskuudet. Tytöt on reippaita ja ehtivät Teemun kanssa kuvaan. Mun tytölle odotettu juttu, kun se pelaa itsekin kiekkoa niin on hienoa saada lippikseen Teemun nimmari: Kelpaa aloittaa lätkäkausi. Tässä taas muistoja elämän helminauhaan. Ihan kuningas juttu. Ei muuta kuin fanittakaa, riemuitkaa ja laulakaa ;-)

Hevoshullu - Ei sopinut lattemamma kaavaan!

Mä koitin ja luulin hiukan aikaa ,että musta on siihen. Olemaan äitikerhoissa tekoripsillä, puistoilemassa ruhtinaallisella aikataululla ja kahvikekkeröitsemään äitikavereitten kanssa. Paskat. Äkkiarvaamatta löysin itseni taas hevostallilta, lannanhajusta ja pörräämässä ponikisoissa. Sinne mä vaan kuulun. (Enkä YHTÄÄN väitä,että äitikerhoissa kaikilla olisi tekoripset, eikä niissä ole mitään pahaa se nyt vaan oli sellainen heitto ;) ) Tykkään kyllä lattekahvista, maitokahvista, kahvista ylipäänsä - ei sillä.

Ei, en siltikään ole "hylännyt" yhtäkään ystävääni vaikken malliin ihan istunutkaan. Puistoissakin käydään ja aikaa piisaa silti. Kahvikekkerit tosin hoituu "kotoisasti" useimmiten termoksesta kentän laidalla samalla lapsia vahdatessa ja rupatellessa kun katsoo ratsastavia "lapsiaan" ja laina lapsia. Elämä on aika ihanaa kun sen vaan oikein oivaltaa. Kaikkien pitäs kyllä löytää se "oma juttu".... Onneksi myös ne ei-hevoskaverit ymmärtää millainen mä olen! Ja miksi.

Ponittomalla "aikakaudella" (kun olin raskaana, kun oli vauva-aika ja sama uudestaan) oli kyllä ihan taivaallista olla puolisen vuotta "vaan" ihmisten hoitaja. Mutta samalla hiukan kuitenkin kaipasi rutiineja tallissa. Hörinää, kavion kopsetta ja vaikka vaan kahvin hörppimistä tallinoveen nojaten rennosti saappaat jalassa. Hitto soikoot, kun on pikku likasta saakka kasvanut hevostallissa ei siitä hulluudesta eroon pääse kirveelläkään.

Huvittavaa on huomata vielä oman pihan tallihommien jälkeen haikailevansa lähtemään toisaallekin katsomaan vaikka valmennustuntia, ehkä itse ratsastamaan. Ja kivaa tietenkin on se, että isointa omaa tyttöä kiinnostaa samaten ja ystäväpiiriinkin on taas tullut uusia tuttavuuksia joiden kanssa on mukavaa jakaa näitä kokemuksia. Rikkautta on samaa lajia harrastavat ja myös saman kiinnostuksen kohteen jakavat.

Ei muuta kuin toteamaan, että pirteyttä ja terapiaa. Tallilla käyminen kannattaa jos haluaa iloista mieltä, positiivista energiaa ja aistia isojen uljaiden eläinten läheisyyttä. Olen taas myyty nelijalkaisille. Shetlanninponeista puoliverisiin ja kaikesta niiden välillä. Olen hullu - hevoshullu!!
    

Punainen tupa ja perunamaa - OSA 1.

   
TULIPALO JA MISTÄ KAIKKI ALKOI: TAPAHTUMAT SIJOITTUVAT ENSIMMÄISIIN AIKOIHIN TALOLLA.

Kutakuinkin 8 vuotta sitten teimme päätöksen toteuttaa unelmamme. (Tämä pitää muistaa, ME toteutimme UNELMAA!) Saimme oman kerrostalo osakkeemme myytyä ja ostimme oman punaisen tuvan ja perunamaan. Talo on punamultainen mummonmökki vuodelta 1926. Se on nähnyt sodan, ajan muutokset ja pommikoneet taivaalla. Villiintynyt vadelma pensas röykkiö. Perennaa siellä täällä, pihasyreenit, liljoja ja idänunikkoja. Suuria, suuria kuusia sekä vanha pihakoivu ja muita lehtipuita. Isot vaahterat tienhaarassa ottivat silmään. Mökin "takana" oli iso villiintynyt pelto. Silloin heti päätin, että siihen tulee ponit. Maakellari keskellä pihaa sekä vanhat ulkovajat. Saisko tonne tallituvan? Pieni pihasaunan rötväke. Kaikenlaista jännää tutkittavaa. Asuntoesittelijän puhe on mennyt ihan ohi: ainoat mitä muistamme ovat kai: "PIKKULAITOLLA TÄSTÄ SAA TOSI NÄPPÄRÄN!" (Jössen, kyllä sitä "pikkulaittoa" riittää, riittää ja riittää...)

Ensimmäisen kerran kun astuimme taloon sisälle olimme aikalailla hekumoissamme. (Silloinhan näimme vain unelman, emme todellisuutta) Ihan ensin oli pieni vanha kuisti, erittäin vino ja hassu. Puukori ja pieni pöytä sekä käsityönä tehty luuta roikkui ovenpielessä. Oi ja voi. Eteisessä oli vanhat "kylmätavara" kaapit ja pienen pieni ovi josta lähti jyrkät ja kapeat raput vinttiin. Tuvassa oli alkuperäinen vanha ja kaunis puuhella. Kammarissa on kakluuni, oikein kaunis ja romanttinen. Pönttöuuni. Pikkupikku kammarista suunnittelemme huonetta pienelle tytöllemme. Kaikki on niin helppoo, kaikki tuntuu niin oikeelta ja sitten vaan nimet paperiin. Soon meirän tölli ny. Avaimet naurattaa. Ne on suuret ja vanhat. Painaa ainakin kilon. Päätämme, että ne säilytämme ja laitamme "sitten joskus" olohuoneeseen koristeeksi.

Ensimmäinen kesä sekä syksy menee raivatessa pihaa (monta kaatopaikka reissua ja monet siirtolavalliset rojua), taloa, ulkorakennuksia ja tehdessä suunnitelmia. Rakennamme miehen kanssa ponikarsinat vanhaan talousrakennukseen ja jo samana syksynä omat kaksi poniamme muuttavat omaan pihaan. Voi sitä onnenpäivää. Hitsataan heppa-aitauksia kaatosateessa. Sen muistan vieläkin kuinka ohikulkijat katsoivat: Onko noi ihan hulluja? KYLLÄ. Eikä se hulluutemme jäänyt siihen ensimmäiseen kesään/syksyyn. Ulkosauna syttyy palamaan, siitäkin huolimatta, että nuohooja on antanut luvan "heittää klapia uuniin", selviämme palokunnan paikalle soitolla ja jälki kytiksellä. Siinä saa heti ne kuuluisat ääriviivat omakotitalo asujan ihanuuteen. Vastuu, huolehtiminen ja epäonni. Onneksi kukaan ei loukkaannu. Samalla teemme päätöksen ettei kakluuni/puuhella todellakaan "lämpiä" ennen kuin olemme saaneet niihin kunnon sisäputkitukset. Päätämme myös, että "idylliset" n.100 vuotiaat ikikuuset (jotka salamat on pieksäneet menneinä vuosina!) saavat lähteä pihasta. Maalaisromantiikka alkaa muuttaa heti muotoaan. Keittiön vedet katkaistaan koska putket on niin vanhat. Vettä saa siis ainoastaan vessasta. Miettikää se: aamulla, tiskatessa, ruokaa laittaessa,..... Ainoastaan sieltä 1970 luvulla tehdystä vessasta. Siinä oppii arvostamaan kaikenlaista hienoutta kuulkaas! Niin ja ne kivat kylmäkaapitkin puretaan ja saadaan eteiseen hieman lisätilaa.

Talo on rossipohjalla kivien päällä. Edessä on talon nostoa (kyllä, luitte oikein!!!) , sisä remonttia (lattioiden avaaminen, eristeiden pois ottaminen- hiekka, turve,puru. Lapiolla riittää töitä.) ja mm.hirsien kunnon tarkistelua. Samalla kuitenkin asumme talossa, käymme töissä, hoitelemme lemmikkejä. Meitä on siis tässä vaiheessa tarinaa kolme. Lapsi kasvaa touhuissa mukana. Ja aika sissiksi kasvaakin. Täällä talossa, joka alkoi olla enemmän ja enemmän koti - täytti esikoinen 4 vuotta. Me olemme ennen tätä taloa muuttaneet yhteensä 11 kertaa. Siihen on mahtunut monta kotiovea, monta muuttolaatikkoa.

Asunnon ostamiseen liittyy aina monta muttaa. Usein tunne voittaa järjen, tai ainakin se järjen ääni jää jonnekin innostuksen, unelmien ja suunnitelmien jälkeen: Kai sen sitten kuuluukin mennä niin!?


Vuosien saatossa on saanut tutustua mitä jännempiin vempaimiin :D

Pikkusisko on Enkelinä.

Minkä näköinen sä nyt olisit? Oliskohan sulla lapsia? Missä sä asuisit ja mitä tekisit työksesi? Miltä sun nauru kuullostais, kuinka puhuisit ja mitä ajattelisit? Niin -sitä me emme saa nyt tietää. Koska et ole täällä. Mun pikkusisko on enkelinä. Kuollut. Poissa. Jossain muualla. Mä kirjoitan tämän ison siskon silmillä. En äidin, vaikka sekin raastaa sydäntä. Nyt vielä enemmän kun olen itse äiti. Mulla on ystäviä jotka on menettäneet sisaruksensa, on myös ystäviä jotka on menettäneet lapsensa. Miltä se tuntuu? Miten sitä voi koskaan unohtaa, voiko edes, tarvitseeko edes ja mikä tällä kaikella täällä oikeastaan on tarkoitus? Miksi, minkä takia? Varoittamatta, arvaamatta, liian aikaisin.


"Jäit tuuleksi taivaan rantaan
valoisan virran rantaan
kun suruihin suuriin vaivuin
sinä iloja näit
Jäit tuuleksi taivaan rantaan
valoisan virran rantaan.
mä maailman tahtoon taivuin
sinä enkeleitä näit."



Pikkusisko kuoli ihan pienenä. Mutta olit mun sylissä. Valokuvassa. Aina edelleen toisinaan mä katselen sitä ja aina silmät kostuu. Mietin nimeäsi ja sitä mitä meistä olisi tullut yhdessä. Äidin suru on kuitenkin ollut vielä raskaampi. Se jäi harteille koko loppu elämäksi.

Se antaa ääriviivat. Laajemman näkemyksen siihen mistä oikeasti kannattaa valittaa, mistä vaipua synkkyyteen. Milloin on parempi haistattaa muulle maailmalle haisevat ja elää omaa elämää juuri sellaisena kuin itse haluaa sitä elää. Ei meille kenellekään ole luvattu huomista, ei ylihuomista: Vaan tämä hetki. Ilot ja surut tulee ja menee. Mutta me jotka olemme menettäneet paljon- saatamme osata ajatella ne vaiheina. Millään muulla ei ole merkitystä!



"Humaus niinkuin tuulispää
jostain saapuu yllättää
ja sen sanattoman kaipuun
se hellästi tyynnyttää"


Pikkusiskon pois menosta on kulunut jo 30 vuotta. Pitkä aika. Aika kuluu, muistoissa meitä on silti edelleen kuusi lasta äidille. Hän on kuitenkin odottanut meidät kaikki. Odottanut ja toivonut ,että saamme kaikki elää ja olla yhdessä. Mutta maailma tekee joskus arvaamattomat käänteet. Mitä seuraavalla sivulla on sitä ei vielä voi aavistaa ja ihan hyvä niin. Eläkää elämäänne nauttien rakkaistanne. Tehkää unelmistanne totta ja muistakaa sanoa joka päivä ääneen ne asiat joilla on merkitystä. Omaa vuoroaan ei voi valita, kaikella on aikansa. Ja kyllä elämän kolhuista huolimatta minäkin valitan joskus vesisateesta, väsymyksestä tai siitä, että onko pakko siivota. Kunnes muistan, että sadepisarat on vaan kyyneleitä takaisin rakkailtamme, väsymys ja siivoaminen ainoastaan vaihe. Eikä mikään täällä ole pakko.


"Puoltakaan en sun kivustas voi tietää, Sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää

Mut joku aamu mä tiedän sen, Sä heräät huomaamaan, Sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan "

Liikenne vastaan hevonen - vaarallista leikkiä ihmishengillä!

Kuvan lähde:https://www.google.fi/search?q=Varokaa+hevosia+kyltti

Jokainen autolla, moottoripyörällä, rekalla, ihan millä vaan pyörillä liikkuvalla tietää mitä tarkoittaa jos hirvi ja auto törmää. Se on tiellä liikkujille pelko. Hirvi saattaa painaa jopa 700kg. Se on aika paljon tuulilasin läpi tullessa sylissä, siinä käy usein pahasti. Moniko tietää mitä hevonen painaa? Rodusta riippuen tietenkin mutta normaali ratsuhevonen n.500kg. Tiedättekö mitä käy kun se tulee tuulilasin läpi? Pahasti. Ja usein sillä hevosella on kyydissä ihminen. Tai taluttaja. Tai kärryillä kuski.

Facebookissa on usein ollut hevospiireissä jaettuina juttuja miten ohittaa hevonen turvallisesti, kuinka toimitaan kun hevonen tulee vastaan mutta jo terve maalaisjärki sanoo, ettei autolla voi kaahata ohi, kaasuttaa hevosen kohdalla, töötätä ehkä ratsukon kohdalla: Tähän on pakko tulla muutos! Hullua leikkiä ihmishengillä. ANTAKAA HEVOSELLE/RATSUKOLLE tilaa, älkää painako kaasua juuri hevosen kohdalla, älkää vaihtako vaihdetta juuri silloin kun ohitat hevosen: Aja hiljaa, katso miltä hevonen näyttää, pelkääkö se ehkä autoa.

Sattuipa tässä kesän aikana kerta kun olimme liikenteessä hevosen kanssa. Hevosen taluttaja kulki edellä hevosen kanssa tien reunassa- me muut ihmiset "takana" turvana. (lue: heiluttelimme autoille merkkejä VAROKAA, HILJENTÄKÄÄ... HUITOMALLA) Ehkä 1/10 ajoi ohi hiljaa ja rauhallisesti. Muut joko painoivat kaasua ihan kohdalla, tuijottivat kuikussa päin ja ajoivat liki, mulkoilivat ja jopa tööttäsivät. Suurella osaa istui takapenkillä oma lapsi. Eikö autolla liikkuvien mieleen juolahda sillä sekunnilla, että sitä hevosa usein taluttaa jonkun lapsi!
Hevonen on pakoreaktion omaava eläin. Lyhyesti: Jos hevonen kokee että uhka on saalistaja (kuten kaikki tiedämme niin hevonen on saaliseläin) joka juoksee hevosta nopeammin, odottaa se viimeiseen saakka saalistajan lähestymistä ja vasta hyvin lähellä ryntää pakoon ja huom! Samaan suuntaan kuin mistä saalistaja on tulossa. Tämä selittää esim. sen miksi hevonen voi hypätä suoraan auton eteen. Saaliseläimelle on tyypillistä että kaksi samanaikaista ärsykettä laukaisee pakoreaktion.


Samaa toistuu päivittäin missä milloinkin maakunnassamme- Ikävä kyllä! Vaikka ison tien olisit ylittämässä ponin kanssa on kaikilla kiire, rekat suhauttelevat, moottoripyörät kiihdyttää, autoista revitään mikä irti saadaan: Pois alta lapset, mummot, ponit ja muut kulkijat. Suojatie on vain merkki tiessä, hällä väliä - toisinaan pannaan mutkat suoriksi ja liikenteen jakajan merkkikin lennätetään toisten pihalle. Nopeusrajoituksia noudatetaan ainoastaan jos jossain näkyy ratsia. Silloin ajetaan hiljaa. Missään ei oikein tunnut olevan tolkkua liikenteessä?! Mitä pitää sattua ennenkuin esim.HEVONEN JA RATSASTAJA otetaan liikenteessä huomioon. Onko millään enää väliä? Kuka toimii näin jos kyseessä sen hevosen kanssa liikkujana olisi oma lapsi - KANNATTAA MIETTIÄ!


(Alkuperäisen tekstin kirjoitin ystäni Marikan kanssa, tekstiä on tänne blogiin hieman muunneltu!)