Napanuora - sydämen ympäri!

Kiintymys äitiin ja kiintymys yleensäkin. Onko mitään muuta niin vahvaa sidettä kuin se minkä me saamme jo kohdussa?
Äitiys on elämän mittainen sitoutuminen. Kun laitoksella napanuora katkaistaan -siitä se vasta oikeastaan alkaa. Kahden matka uuteen ja jännittävään. Äiti joka kantaa lasta kohdussaan sen 9 kuukautta. Synnyttää. Ottaa lähelleen. Imettää ja rakastaa. Kantaa, hyssyttelee ja lellii. Antaa kaikkensa. Antaa rakkauden ja huolenpidon mihin vain äiti pystyy.

Pikkulapsi vaiheessa suhde on kiintymystä, välitöntä ja pyyteetöntä tarvetta ja hoitamista. Harppauksin loikitaan teinivuosiin. Sydänsuruihin ja mielen koukeroihin. Olen itse muuttanut kotoa pois nuorena. 16 - vuotiaana. Ehkä se on jättänyt sen "kaipuun" läheisyyteen, äidin hoivaan ja suojelukseen. Kaipuun siihen , että joku pitää huolta ja kantaa vastuuta. Linnut lentää pesästään - aina liian aikaisin. Joku sanoi joskus niin. Ei kai ole tässäkään asiassa oikotietä oppimiseen olemaan itsenäinen?

Ensimmäistä kertaa äidiksi tullessaan sen oivaltaa. Isompaa rakkautta ei ole. Olet valmis antamaan kaikkesi tuon pienen ihmeen edestä. Olet valmis taistelemaan ja tekemään kaiken mitä tilanne vaatii. Kautta aikojen on puhuttu "Leijona emoista" jotka pitävät aina pentujensa puolta. Ja niin se tulee olemaan. joskus vaan kestää aikansa löytää itsestäänkin se leijonaemo. Toisilla se tulee esiin heti ,toisilla sitä joutuu etsimään. Ja sitten on niitä joista sitä ei koskaan löydykään.

On olemassa lapsia ja äitejä jotka heti toisen ilmeestä, eleestä tai hymiöstä tekstiviestissä ymmärtävät mitä toinen tarkoittaa. Aistitaan ärtymys, huono olo tai muuten vaan arvataan jo puolesta sanasta mitä toinen tarkoittaa. Olen itse huumorilla sanonut, että mulla on napanuora edelleen sydämen ympärillä - niin kauan kuin olen kuulun sille yhdelle joka on mua kantanut sydämensä alla. Itse nyt äitinä koen hirveän vahvan tunteen siitä, että myös minun lapsillani tulee olemaan aina napanuora sydämen ympärillä. Äiti olen heille aina. Viimeiseen hengenvetooni saakka. Ei välimatkalla, ei ajalla tai paikalla ole merkitystä.
On erilaisia suhteita, toisenlaisia tunteita sekä kaikenmoisia tapoja ja eri elämäntilanteissa vastaan tulee asioita jotka ei ole ihan yksiselitteisiä. Kaikkea ei aina voi ymmärtää, eikä tarvitsekaan. Kaikkea ei aina voi jaksaa ja sekin on ihan normaalia. Mutta yksi on ja pysyy: Se on lahjana äidinmaidosta saatu kiintymys, kaikkensa antaminen ja välittömyys.

Tässä kirjoituksessa tunteet vei vallan ja sen huomaa, kuinka moni samaistuu? Kuinka moni on kokenut samoja? Miltä se tuntuu? ***