Tänään pilven reunalla oli taatusti ylpeä mamma. Pojan tyttärestään. Mamma oli maailman nopein mustikan poimija. No on mun äitikin. Lapsena meillä aina pakkanen (jätti iso arkkupakastin) pullotti mustikkaa.
Paljon muistoja liittyy mustikkaan. Hyviä. Kesäisiä. Ajattomia. Sellaisia hyvänmielen muistoja. Mamma perkasi mustikat aina pihatuolissaan- paljain varpain. Muistan kun oli mukavaa kuunnella samalla kun se kertoili mitä milloinkin metsässä oli tapahtunut.
Äiti oli kanssa reipas metsässä kävijä. Tosta vaan täyttyi ämpäri. Ja perkaamisen se teki yöllä. Varmaan siksi kun silloin me lapset ei "häiritty".
Tänään me oltiin perheellä metsässä. Lasten into; hehkutus ja iloisuus tarttui itseenkin. Ajelimme autolla aika kauas. Kunnon korpeen. Samoilimme. Joimme kahvia tetmarista ja lapsilla oli kaurakeksejä - samoja joita meilläkin aikanaan. ;)
"Jos nähdään karhu ni juostaan" , "Jos mä nään hirven ni aion silittää sitä" - kaikkea tällaista saimme kuulla 3 ja 6 vuotiailta. Aika hauskoja.
Tästä taas riittää juttua. Pieni asia ja silti niin suuri. Mustikka. Tuo Suomen kuningas marja. Vitamiini. Voima ruoka. Paras. Ei siis muuta kuin kansa kyykkimään.
Samalla kun metsässä sai hikiniskassa huitoa hyttysiä niin mieli piristyy.
Sitä sanotaan,että mene metsään kun tahdot rauhaa. Kyllä. Oikein piti laittaa välillä huiliksi kalliolle. Maata ja katsella taivasta. Se oli aika nastaa. Käärmeitä ei nähty. Eikä hirviä. Ei myöskään karhuja.
parasta, ja lasten kommentit. ;) <3
VastaaPoista