Ennen lapsia oli mahdollista maata vaikka koko seuraava vuorokausi kaksistaan sohvalla. Katsellen Simpsoneita, syöden pitsaa ja naksuja. Nykyään se 'ei ole mahdollista'. Sellaista kivaa öllöily-lököö elbaten ja röhnöttäen. (Ihania sanoja!) Nykyään seuraava aamu alkaa samalla hienolla kaavalla kuin normaalistikin. Ja siitä saa olla iloinen. Siis että alkaa normaalisti. Se on monen toive, haave ja jopa tavoite. Siis se että lapset kirmaa syliin, pussaa ja halaa. (Huutaa, tahtoo syömistä, vaippoja pitää vaihtaa etc.... )
Eksyin aiheesta.
Me lähdimme juhannuspäivän jälkeisenä päivänä leffaan. Norja-faneina pääsimme katsomaan suhteellisen tuoretta pätkää Geirangerin maisemista. Hotelli ja muu väki saa sen kuuluisan kymmenen minuuttia aikaa poistua tsunamin alta.
Kauniit maisemat. Karkkipussin rapinaa.
En kerro leffasta enempää; kandee mennä katsomaan. Patistimme esikoisemme sillä aikaa toiseen saliin - hän valitsi leffakseen Liisa Peilimaassa. Pellekarkkikaupan kautta. Tietenkin. Kiitos lähtee tekstin myötä myös lapsien serkulle ja hänen vanhemmille jotka otti muut pirpanat hoitoon siksi aikaa kun me istuimme leffassa.
Mahtavaa huomata kuinka leffat vie mennessään - ne antaa unelmille lisää tuulta siipien alle. Mä tykkäsin leffassa siitä kohdasta jossa perheen äiti totesi, : "Mutta tällä talolla on sielu....." , niin se on. On hienoja taloja, tilavia ja valkoisia. Upeita ja mahtavia mutta jos sielu uupuu ei se ole mitään!! :) :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti