Fløibanvuorelta Ulrikenille vaellus - päivä 2

Ensimmäisenä aamuna kello soi vähättelemättä 6:00 - olisi silkkaa hulluutta nukkua Bergenissä varsinkin kun saattaa alkaa pakkautumaan vaellus  tamineisiin heti aamulla. Ikkuna avataan ja sade ropisee. Perinteinen Länsi-Norjan sää I Think. Mutta ei väliä. Fløiban köysirata kutsuu. Kaduilla ei vielä ole muita mutta Fløibanilla on; päiväkotilaisia jotka ovat siis matkalla ylös myös- siellä on heidän 'barnehage' kidspark-  päiväkoti. Uskomattomalla paikalla. :)

Fløibanilla mentäessä avartuu todella kauniit maisemat ja näemme koko Bergenin. Iso kaupunki. Vuoria ja vuonoja. Kaunista. Hyppäämme ihan ylhäällä "junasta" pois ja pääsemme ainoina turisteina ottamaan kuvia. ;) Taas hyvä syy miksi lähdimme reissuun marraskuussa- saa todellakin nähdä ns.oikeaa arkea ja todellista Norjaa: ei ainoastaan turistirysää. Tavallaan ymmärrän hyvin sen miksi Norjakin miettii pitäisikö luontokohteiden kävijämäärä jotenkin 'rajoittaa'. Toisaalta kaikkialla tai siis ei missään vuorilla ym ole turvakaiteita tai muita- omalla vastuulla pitää mennä. Uskaliaimmat saattavat olla myös turhan tyhmän rohkeita. Ei jokaiselle kallionkielekkeelle ole pakko mennä roikkumaan selfien tähden......  

Noviiisit vaeltajat suuntaavat nokkaansa kohti polkua viittaan ULRIKEN - uskoen. Naurattaa. Metsä kaunista sammalta ja suuria puita. Isoa ja ihanaa luontoa. Ihan isomman kosketuksen voi aistia. Aluksi 5-7km on helppoa kulkua. Polkua. Ehdimme silti kävellä n.5km harhaan ja saamme nousta hikipäässä "takaisin". 

Tässä vaiheessa otamme viellä kuvia. Puolen välin jälkeen polku on kovin haastavaa -  tietenkin koska me kuljimme vuorella ... myös kiipeilyä tulee ja padotun puron ylitys. Se on jo aika jännää. Siinä vaiheessa kastuu jalat. Ja ne onkin loppu reissun reisiin saakka märät. 

Kivikasa merkkejä on n.kilometrin välein? Ehkä. Sataa räntää. Naama on punainen ja näkyvyys on välillä aivan nolla. Sitten taas saattaa paistaa aurinko. Sää vaihtuu 10minuutissa. Mahtavaa. Mamps sekoilee loppu matkalla. Näemme kuitenkin jo Ulrikenin 'maston' tiedämme siis olevamme vähän 'hajulla'. Koko vaelluksen aikana ei näy ketään. Siis muita ihmisiä. Vain me kaksi. Parasta kaveria. Niin se kai menee. 17 vuotta yhdessä - ja sitten lähdetään korpeen vuorien keskelle samoilemaan "omaa aikaa" saamaan. Siinä ei paljoa jutella kun vuoristo tuuli pauhaa. Eikä sillä ole väliä. On vain erämaan tuntu-  ja me kaksi. Selviytyjää.

Lumen peittämät vuoret, vesiputouksia, kallioita- vuoria ja vesilampia. Suota. Märkää ja sumuista. Ja me nautimme. Sitä tuntee itsensä aika pikkuriikkiseksi. Ei oikein ole sanoja. Mahtava fiilis! 

Loppumatkasta 15-20km ei ole kuvia. Akut loppu. Ulrikenilla on yksi ihminen. Kysymme häneltä alasmenosta. Köysirata ei ole käytössä. Kovan tuulen takia. Mies veikkaa meitä Irlantilaisiksi- :) Varmaankin alkeellisen aksenttimme tai siis lähinnä alkeellisen englanninkielemme tähden. Emme siis ole ihan varmoja mitä reittiä lähdemme Ulrikenia laskeutumaan. Alku sujuu. Mutta loppu tai puoliväli... eksymme todellakin polulta. Pahemman kerran. Mies on jo ylittänyt yhden 'kielekkeen' josta mä sitten en enää hapoilla olevilla tassuillani "uskalla": Eikä mies pääse enää takaisin.

-Hyvä tilanne. Molemmilla kännykän akku loppu. Päätämme erkaantua. Olemmehan jo sentään alamäessä.
Mä palaan vähän takaisin ja lähden mututuntumalla laskeutumaan metsittynyttä polkua. Intiaanin vaistoilla näen että joku muukin on alas siitä mennyt. Vähän kauhistuttaa kyllä. Lopulta löydän polun ja ajattelen että "kaupunkiin" päin käy mun kulku.
Huutoetäisyys mieheen oli vielä tässä kohtaa ja hän siis tiesi mun selvinneen alas" ja mä hänen.
Suunnistin joen laskua pitkin alas ja tässä vaiheessa alkoi hämärtää. Lopulta olin alhaalla. Suuntavaisto tosiaan ihan "metsässä": Odottelin aikani alhaalla missä jo muitakin ihmisiä. Kuitenkin ajatus että jos en löydä miestä niin alan suunnistamaan majapaikalle. Joka sekään ei ole ihan simppeli-  en tiedä missä olen. :D Kunnolla. No onneksi täällä jo ihmisiä niin saan kysyttyä millä bussilla kannattaa suunnata keskustaan. Ehdin matkata vain yhden kadunpätkän kun jo näenkin kaverini: Hyppään pois ja alamme puida SEIKKAILUA :) loppu hyvin kaikki hyvin. Mitä tästä opimme: Älä käytä vara- akkua ennen kuin ihan pakko. Älä valitse punaista reittiä jos olet aloittelija. Toisaalta "Siperia opettaa": tai tässä tapauksessa Ulriken.

Takana oli reippaat 20km vaellusta ja varmaan n.10km turhaa *samoilua* mutta Norjan maastoissa nekin olivat hieno kokemus! Ja jepajee -4kg ja yksi päivä! :) Tosin illalla kyllä ruoka maistui.

Tää oli varmaan mun uskalluksen "koetinkivi" ja onneks kukaan ei tiiä että mies punttas tuonne :D

Seuraavassa tarinassa ollaan sitten tukevasti kaupungissa. Ai Niin ja tietenkin kuva Fløibanilla pitää laittaa vielä ;)

Näkymää Fløibanilta -Bergeniä. Kaunis.